Ibwanzi

Taas on tullut vähän turhan pitkä tauko päivitysten väliin, nyt yritetään vähän tsempata, että saataisiin tämän talven Afrikanreissusta kerrottua! Tässä on ollut paljon prosessoitavaa ja kotimaahan paluussa sulateltavaa. Jotenkin alamme vasta nyt kunnolla ymmärtää, mitä olemme tehneet ja missä olleet. Tuntuu ihan hullulta lukea perheistä tekemiämme muistiinpanoja, jotka hyvin arkiseen sävyyn listaavat jälkikäteen tosi hurjilta kuulostavia asioita, tyyliin: “5 lasta, mies jätti, HIV-positiivinen, savimaja”.

Arkemme suomessa ei ole antanut paljoa armoa kaikkien kokemusten prosessoimiseen. Heli lukee lääkiksen pääsykokeisiin ja itse muutin jälleen kerran uuteen kaupunkiin, ja aloitin uuden työn kotisairaanhoidossa. Olemme pitäneet Helin kanssa “projektin kannalta erittäin tärkeänä”, että hän keskittyy pääsykokeisiin täysillä, toki onhan se muutenkin ihan hyödyllistä 😉

Ostimme avomieheni Joelin kanssa talon, mutta saamme muuttaa sinne vasta kesäkuussa. Sillä aikaa kyhnäämme pienessä yksiössä, jossa on putkiremppa meneillään. Budjettisyistä pysyttelemme täällä kuitenkin mielellämme. Keittiö on neliön kokoinen, joten emme mahdu sinne samaan aikaan. Pakkasin Vaasasta muuttaessamme kaikki keittiövälineet niin hyvin, että en löydä niitä mistään. Kävimme vihdoin ja viimein eilen anoppilassa lainamassa kattilan, kun tuntui että en saa enää yhtä ainoata mummon ranskalaista kurkustani alas. Oi kuinka ikävä ihmisellä voikaan olla keitettyjä perunoita.

Kun muutimme tänne, oli alakerran tuloaulassa kasa ämpäreitä, jossa luki “Bio-vessa”. Mietin, kuinka paljon olisinkaan tehnyt sen eteen Mufindissa, että olisin saanut tuollaisen kapistuksen käyttöni. Ainakin silloin, kun juoksin mahataudissa pimeään ulkohuussiin, jonka lattiassa oli tiileskiven kokoinen reikä. Sinne reikään en koskaan tohtinut katsoa. Uskottelin aina itselleni, että “Eeeeei siellä voi olla käärmeitä! Ei voi! Ei varmana oo!!”  Meidän remontin aiheuttamat vesikatkokset eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, että ei ole vettä. Kuvat Tansaniasta auttavat aina pitämään mielen positiivisena, sillä jos he pärjäävät tuolla, minulla ei todellakaan ole mitään syytä huoleen.

IMG-20170313-WA0008

Tämän äitiyspakkauksen saimme viedä nuorelle äidille, sekä hänen kahden kuukauden ikäiselle vauvallensa. Perhe asuu savesta rakennetussa pimeässä ja pahanhajuisessa talossa. Äidin ja vauvan lisäksi perheeseen kuuluu 3-vuotias lapsi, sekä tavallaan myös lasten isä. Isä ei kuitenkaan ole sataprosenttisesti mukana perheen elämässä, sillä hänellä on toinenkin vaimo, joka asuu muualla. Tansaniassa moniavioisuus on laillista, ja tapasimmekin monia perheitä, joissa miehellä oli kaksi tai jopa useampia vaimoja. Monilla näistä perheistä arkeen tuo todellakin haasteita se, kun isällä on kaksi perhettä elätettävänä!
Tästä pakkauksesta menee suuri kiitos pikku-Untolle perheineen!

När man är ung och kär – Kun on nuori ja rakastunut

På svenska ja suomeksi 🙂

Denna mammalåda fick en ung kvinna. Pappan till barnet bor i en annan stad och har slutade svara i telefon, efter att hon meddelade om graviditeten. En story som många i Finland kan relatera till! Tack vare mammalådan kan hon trots allt komma bättre igång i vardagen med sin 5-dagar gamla tös.

Tämä äitiyspakkaus meni nuorelle äidille. Lapsen isä asuu kaupungissa ja ilmoitettuaan raskaudesta isä ei enää vastannut puhelimeen. Tarina, johon varmasti moni suomalainenkin voi samaistua! Nyt kuitenkin äitiyspakkauksen avulla tämäkin nuori äiti pääsee parempaan alkuun pienen 5-päivää vanhan tyttövauvansa kanssa!

Tack till Sanna från Borgå, som hade tillsammans med andra mammor lagt ihop en mammalåda! Kiitos Sannalle Porvooseen, joka yhdessä muutaman muun äidin kanssa lahjoitti tämän äitiyspakkauksen!

Pienen enkelin päiväkirja – En liten ängels dagbok

Suomeksi och på svenska. ?


Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä jo monta kertaa, ja joka kerta se on jäänyt kesken. Olemme kokeneet viime kuukausien aikana paljon, iloa ja surua, mutta en ole saanut niitä paperille. Tuntuu, kuin pää vain tyhjenisi kaikista tarinoista huolimatta, mitä minulla olisi kerrottavana. Aion avata näitä asioita teille kevään mittaan, paitsi projektin, myös itseni vuoksi. Välillä kirjoittajana on Heli, välillä minä, ja välillä molemmat.

Jag har försökt skriva detta inlägg flera gånger, men trots allt som jag har att berätta, känns det som att mitt huvu blir aldeles tomt och jag får inte sagt ut någonting. Vi har upplevt mycket sorg och glädje, och jag tänker skriva om det längs våren. Både för projektets och min egen skull. Ibland skriver Heli, ibland jag. Ibland båda tillsammans. 


Olemme nyt Helin kanssa Suomessa ja saimme jaettua kaikki äitiyspakkaukset mitä meillä oli, ja lisäksi omatekoisia pussukoita, kun paketit loppuivat kesken ja seuraava erä Suomesta ei kerennyt perille. Projekti oli alun vastoinkäymisistä huolimatta erittäin onnistunut ja jatkuu paikkallisin voimin!

Vi är nu i Finland och vi fick delat ut alla paket som vi hade, plus lite till självgjorda mammapåsar eftersom följande sändning från Finland hann inte fram medan vi var där. Projektet lyckades mycket bra, trots svårigheterna i början och fortsätter med lokala styrkor!


Mutta itse asiaan. Minun piti kertoa teille selviytymistarina. Pienen Upendo-tytön selviytymistarina. Mutta niin ei tällä kertaa käynytkään.

Nu till saken. Detta skulle vara en överlevnadsberättelse. En berättelse om lilla Upendo, som kämpade och överlevde. Men så hände det inte denna gång.



Upendo syntyi 6.12 ja vain 8 päivän ikäisenä hänen äitinsä toi vauvan luoksemme pyytäen apua. Äiti oli nuori, ensisynnyttäjä ja orpo. Vauva oli syntyessään painanut 2450g, mutta äidin maito ei noussut ja päivä päivältä vauva kuihtui pienemmäksi. Ensi kohtaamisessa luulin stetoskoopin olevan rikki, koska hänen sydänäänet olivat niin heikot. Ja hän painoi enää 1700g.

Upendo föddes på självständighetsdagen, 6.12. Som åtta dagar gammal kom hon till barnhemsbyn med sin mamma, som bad om hjälp eftersom det kom igen mjölk. Mamman var ung, förstföderska och föräldralös. Babyn, som hon hade döpt till Upendo, hade vägt 2450g vid födseln. Nu var hon bara 1700g och jag hörde knappt hennes hjärtljud. Jag trodde att stetoskopet var sönder under auskultationen. 



Annoimme hänelle äidinmaidon korviketta poskea pitkin lorotellen, pieni vauva oli liian väsynyt imeäkseen. Iltaa kohti vauva virkosi ja jaksoi tuijotella minua syvään silmiin.

Vi började mata henne mer ersättning, men hon var för svag och orkade inte suga. Vi var tvungna att mata henne med en 10ml spruta, låta det rinna sakta ner längs kinden och vänta på sväljreflex. På kvällen piggnade hon till lite och tittade mig djupt och fundersamt i ögonen. 



Luulin, että hän ei selviäisi yön yli, mutta toisin kävi. Yhdessä äidin kanssa syötimme häntä vuorokauden ympäri. Ja seuraavan. Ja seuraavan. Ja vauvan paino lakkasi laskemasta.. ja pikkuhiljaa alkoi nousemaan.

Jag trodde inte att hon skulle överleva natten, men det gjorde hon. Hon överlevde också följande natt, och nästa och nästa.. Småningom slutade hennes vikt att rasa. Och började sakta men säkert stiga igen.



Toivo kasvoi, ja viikon kuluttua Upendo oli jo paljon virkeämpi. Kunnes yhtäkkiä hänen selkäpuolelle nousi märkivä paise. Lähetimme hänet lähimmälle klinikalle, sillä paise oli liian iso puhkaistavaksi neulalla. Siihen piti tehdä viilto. Konsultoimme Lääkäri Leenaa Suomessa ja aloitimme antibiootit.

Om en vecka var hon en helt ny tjej. Liten o söt. Men plötsligt fick hon en stor böld på ryggen, en abscess som var sjuk och ömmande. Vi skickade henne till närmaste byakliniken för att öppnas, den var för stor att picka hål i med nål. Vi konsulterade doktor Leena i Finland och påbörjade antibiotika.


Jouluviikolla tyhjensimme paiseen päivittäin, vaihdoimme siteen ja lohdutimme itkevää vauvaa, joka oli niin reipas. Ja haava parani. Yhtenä päivänä vauva oli terve. Pieni, mutta hyvävointinen.


På julveckan tömde vi bölden dagligen och tröstade den gråtande lilla vännen, som var så sjuk. Såret läkte till sist och babyn tillfrisknade.

Tammikuun 6. päivänä Upendo täytti kuukauden. Annoimme äidille äitiyspakkauksen, haastattelimme raskausajasta ja valmistelimme häntä kotiin. Hänen oli määrä tulla kerran viikossa punnitukseen. Hän halusi kuitenkin jäädä vielä viikoksi, ja sai siihen luvan.

Den 6 januari fyllde Upendo en månad och vi vågade börja fundera på att skicka mamman hem med sin dotter. Hon skulle komma en gång i veckan till barnhemsbyn för att väga babyn. Vi intervjuade mamman och hon fick en mammalåda att ta med sig hem. Mamman önskade stanna en vecka till i barnhemsbyn och det fick hon.

Jotain odottamatonta kuitenkin tapahtui. Varhain perjantaina 13. tammikuuta Upendon hengitys muuttui raskaaksi. Ja sitten loppui kokonaan. En usko, että saamme koskaan tietää miksi.

Något oförväntat hände trots allt, tidigt på morgon fredag den 13 januari. Upendo fick plötsligt tungt att andas och blev livlös. Hon vaknade aldrig mer. Vi vet inte varför.

Kiitos Alvinille ja Frejalle vanhempineen, jotka lahjoittivat Upendolle äitiyspakkauksen. Pakkaus jää äidille muistoksi enkelivauvasta, ja saa ehkä jonain päivänä uuden mahdollisuuden.

Tack till Alvin pch Freja samt föräldrarna som donerade sin mammalåda. Lådan hålls som ett minne med mamman och får hoppeligen nån dag en ny chans. 

Upendo 6.12.2016- 13.1.2017

“Small tree don’t know yet a storm

Small tree can’t handle a storm

Be shield to a small in the storm

So it’s roots can grow stronger”.

-Unknown

Yksinhuoltajuuden haasteita – Ensamförsörjandets utmaningar

Suomeksi och på svenska ?

   

Kiitos Peltoniemen perheelle! Kuvassa myös HBC-työntekijämme Helena ja sosiaalityöntekijämme Joseph.  

Tack till familjen Peltoniemi! I bilden ses också HBC-arbetaren Helena och socialarbetaren Joseph.




Seuraava äitiyspakkaus jaettiin neljän lapsen yksinhuoltaja-äidille ja 1,5kk pikkupojalle. Äidin haaveena oli löytää mies jakamaan arjen haasteet. Kolmen ensimmäisen lapsen isä oli kuollut ja viimeisen lapsen isällä on toinen vaimo. Hän sanoi, että oli vaikeaa iloita raskaudesta, koska tilanne oli häpeällinen. Kannustimme äitiä olemaan onnellinen lapsesta, ja jättää häpeäminen lapsen isälle, joka ei ota vastuuta lapsestaan.

Denna mammalåda fick en fyra barns ensamförsörjare och en 1,5mån gammal pojke. Mammans önskan är att hitta en man att dela vardagen med. Dom tre äldre barns pappa är död och den fjärde sonen föddes utan pappa, eftersom han har en annan fru. Hon tycker att det var svårt att glädja av graviditeten på grund av den pinsamma situationen. Vi upppmuntrade mamman att vara glad över sitt barn och låta fadern skämmas istället över att han inte försörjer sitt barn.

Heri ya krismasi!

På svenska ja suomeksi ?

  Tack Linda, Liv&Viktor i Larsmo! På bilden ser ni från höger en underbar homebased care volontär Helena, mormor med  baby, mamman och socialarbetaren Joseph.

Kiitos Linda, Liv ja Viktor Larsmosta! Kuvassa kyläläinen vapaaehtoistyöntekijä Helena, mummo ja pieni vauva, äiti ja sosiaalityöntekijämme Joseph.

Denna mammalåda togs emot av en ensamstående 18-årig nybliven mor men en 1-månad gammal baby. Huset var av lera och bestod av ett rum. Lådan hade med sig ett vackert brev om moderskap, som fick mamman i tårar när vi läste upp den men tolk. Vi hade en lång och intressant diskussion om graviditet och förlossning. Denna tjej hade önskat att hon visste på förhand att det gör ont att föda. Tänk så annorlunda det kan vara…



Tämän äitiyspakkauksen vastaanotti 18-vuotias ensisynnyttäjä ja kuukauden ikäinen vauva. Laatikon mukana oli kaunis kirje äitiydestä, joka sai äidin kyyneliin lukiessamme sen tulkin välityksellä hänelle. Heidän kotinsa oli olkikattoinen savimaja, jossa oli yksi huone. Kävimme pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun äitiydestä, ja tämä äiti olisi toivonut tienneensä, että synnyttäminen tekee kipeää…Miten tietämön niin moni täällä onkaan.
Förra veckan var hektisk, förutom att vi delade ut mammalådor fanns det många sjuka patienter att ta hand om och två små babyn kämpar fortfarande. Det är inte lätt att vara liten och undernärd. Tummarna upp för dem!

   

Lilla upendo kom hit dryg en vecka gammal och vägde 1700g, mamman hade ingen mjölk. Nu kämpar hon mot hudinfektion och försöker öka vikten sakta men säkert. Mera om det senare..

  

Gloria kohta 7kk, 5kg ja taistelee ihoinfektioita vastaan. Gloria snart 7månader kämpar mot hudinfektioner.

Viime viikko oli hektinen, äitiyspakkauksten jakamisen ohella on hoidettavana ollut paljon potilaita ja kaksi pientä vauvaa, jotka ovat on edelleen sairaana. Näille kahdelle pienelle toivotaan kovasti tsemppiä, ei ole helppoa olla pieni ja aliravittu. 

Den första mammalådan – Ensimmäinen äitiyspakkaus

 På svenska ja Suomeksi ?

img_6082
Den första mammalådan gick verklingen till någon som behövde den, nämligen till en familj med sju barn, varav den yngsta är en liten tös på 1 månad.

Ensimmäinen äitiyspakkaus luovutettiin sitä kipeästi tarvitsevalle seitsemänlapsiselle perheelle. Vauva on kuukauden ikäinen pieni tyttö. 
img_6083Tack Johanna, Jarno, Aron och Elvin, er julklapp har kommit fram. Kiitos Johanna, Jarno, Aron ja Elvin, joululahjanne on tullut perille.

Under transporten var det omöjligt att hålla reda på vilken låda här ihop med vilket innehåll, men denna låda var utvald till att bli utdelad allra först, eftersom lådan är 32 år gammal, från år 1984.

Kuljetusprosessin aikana oli mahdotonta pysyä kartalla siitä, mikä laatikko kuului yhteen minkäkin sisällön kanssa, joten laatikko ja sisältö olivat eri paria, mutta tämä laatikko oli valittu jaettavaksi ensimmäisenä, sillä se on 32-vuotta vanha, meidän historiallisin äitiyspakkauslaatikkomme vuodelta 1984.

Familjen bodde mitt i ingenstans, längre inne i skogen än någon annan jag har träffat i Tanzania. Vägen fram smalnade och vi hade inte sett hus på långa tider när vi stannade mitt i en skog. Därifrån fortsatte vi gående åtminstone en kilometer till innan vi äntligen var framme. Familjen var på åkern när vi anlände. Ett rop ner till dalen fungerade och snart hade vi en barnskara runt oss. Några av barnen hade blivit kvar och vakta åkern, för att inte aporna skulle stjäla majsfrön som de precis planterat.
Perhe asui keskellä puskaa, kauempana, kuin kukaan aijemmin tapaamani ihminen Tansaniassa. Kuoppainen tie kapeni kapenemistaan kilometritolkulla, eikä taloja ollut näkynyt tienvarsilla enää pitkiin aikoihin, kun lopulta pysähdyimme metsäänreunaan. Ja siitä jatkoimme kävellen vielä kilometrin lisää metsäpolkua ja pellonreunaa pitkin. Perhe oli peltotöissä saapuessamme paikalle. Huuto alas laaksoon toimi kutsuna ja pian ympärillämme oli lapsikatras vanhempineen. Muutama lapsista jäi vahtimaan peltoa, koska apinat kiusasivat perhettä varastamalla juuri istuttamia maissin siemeniä.
Familjens hem var ett litet hus av bambu och hö. Innuti fanns en madrass, plankor att sitta på och tomma majsaäckar att sova på. Mitt i rummet fanns en brasa. 
Perheen koti oli bambuista kokoon kyhätty pieni, matala maja. Sisällä oli yksi patja ja nuotio, muutama laudanpätkä penkkeinä sekä makuualustoina toimivia tyhjiä maissisäkkejä. 
  

Familjens barn går fyra timmar till skolan varje dag. Den äldsta av dem är 13 år. Vet ni den där känslan då man inser hur bra vi har det i Finland? Vi vill ännu en gång tacka er alla, som är med i detta fina projekt! Asante sana!

Perheen lapset kävelevät neljä tuntia kouluun päivittäin. Vanhin lapsista on 13-vuotta. Huomaatte varmaan, kuinka onnekkaita me suomalaiset olemmekaan. Haluamme kiittää teitä kaikki vielä kerran siitä, että olette osana projektia. Asante sana!


img_6066

Kyliä ja kirouksia – Byar och förbannelser

Rulla neråt för att läsa samma på svenska ?

Täällä Mufindissa on vapaaehtoistyössä Zimbavelainen sairaanhoitaja Sheree, ja viime viikolla teimme yhdessä sosiaalityöntekijä Josephin kanssa kotisairaanhoitoa. Alku oli hieman surullinen, sillä ensi kättelyssä kylällä saimme tietää, että neljä potilaslistamme yhdestätoista henkilöstä oli jo ehtinyt kuolla, mukaanlukien kaksi vuotias pieni lapsi. Tulee hetkiä, jolloin hoitotyö sattuu enemmän kuin palkitsee, ja tämä oli yksi sellainen hetki, eteenkin Shereelle. Oli kuitenkin jatkettava työtä. 
  Sosiaalityöntekijä Joseph kylälierroksella. Socialarbetaren Joseph på ett hemsjukvårdsbesök.

Teimme haavanhoitoa palovammapotilaille, ja sidoimme 9-vuotiaan puusta pudonneen lapsen nilkkaa parempaan pakettiin toivoen, että kyseessä on venähdys. Helppoahan se olisi lähettää röntgeniin kontrolloitavaksi, mutta lähimpään röntgeniin on vähintään kahden tunnin ajomatka ja sairaalakäynti maksaa monelle perheelle niin paljon, että he eivät vain pysty sinne menemään. Kehoitimme tätä kuitenkin vahvasti. 

Kävimme 42-vuotiaan raiskatun naisen luona, joka oli siten saanut HIV-tartunnan ja menettänyt tapahtuneen jälkeen psyykkeensä. Potilas ei ollut kyennyt jonkin sortin bulimian vuoksi syömään HIV-estolääkkeitä. Yritimme aloittaa pahoinvointilääkkeet, antibiootit ja vitamiinit potilaalle heti, mutta minusta tuntuu, että potilas ei enää elä. AIDS tappaa täällä niin nuoret, kuin vanhat, ja potilas oli jo kuolevan näköinen. 

  

Kyläkierroksemme läheni loppuaan ja kävimme vielä diabeetikon luona, jonka verensokeriarvot olivat täysin normaalit. Sairaalavihossa oli merkitty myös aikaisempaa VS historiaa, eikä niissä ollut moitittavaa, paitsi sinä yhtenä kertana, kun arvot olivat nousseet tulehduksen yhteydessä. Verenpaineet hänellä kuitenkin huiteli taivaanrantaa. Potilaan pää ei ollut kipeä, mutta silmät olivat punaiset ja hiukan outo olo. No en ihmettele. Lähetimme hänet sairaalaan. 

  Auto hajosi kyläkierroksella. Bilen gick sönder.

Kun Shereen kanssa selitimme potilaalle miksi hänen on hankittava verenpainelääkitys, selitin korkean verenpaineen aiheuttamaa kuolemanriskiä. Siinä hetkessä Sheree tajusi kuitenkin kieltää Josephia tulkkaamasta minun sanomisiani, sillä täällä ilmeisesti uskotaan, että kuoleman sanominen ihmiselle kiroaa ihmisen kuolemaan. Eli jos sanot, että “ellet mene sairaalaan voit kuolla”, on peli jo käytännössä menetetty, koska potilas on täten kirottu kuolemaan, joten mitäpä sitä enää mitään sairaaloita maksamaan. 

  Reippaat lapset vedenhakureissulla. De duktiga barnen hjälper bära vatten.

Eikä siinä kaikki. Täällä uskotaan kaiken näköiseen huuhaahan, ja täysiä. Jos verrataan tilannetta suomalaiseen kulttuuriin, jossa monet välttelevät tikapuiden alittamista ja sylkevät olan yli nähdessään mustan kissan juoksevan tien yli, täällä sen tapasiin asioihin uskotaan ihan oikeasti ja lujaa. 

Jos tapat tietynlaisen kärpäsen, joku sukulaisesi kuolee. Jos seisot raskaana ollessasi ovenkarmin alla jalat eri puolilla ovea, toinen sisällä, toinen ulkona, jää vauva synnytyksessä synnytyskanavaan kiinni, puoliksi sisään, puoliksi ulos. Raskaana ollessa kanamunan syöminen tuottaa kaljuja lapsia. Ja raskaana olevan naisen huomioiminen kiroaa raskauden ja sikiön kuolemaan. 

Kyllä, luit oikein. Toinen (tuntuu kuin kymmenes) pieni takapakki meidän projektiamme varten. Olemme saaneet täällä selville, että naiset todellakin uskovat, että jos onnittelemme raskaana olevaa naista vauvasta, ennen kuin lapsi on syntynyt maailmaan, vauva kuolee. Great. Me emme siis pysty antaamaan äitiyspakkausta raskaana olevalle naiselle, ilman, että hän pelkää lapsensa hengen edestä koko loppuraskauden. Asia perustuu ilmeisesti korkeaan äidin ja lapsen synnytyskuolleisuuteen, eikä raskaana oleminen täällä ole mikään tae lapsen saamisesta. Raskaudesta iloitseminen ennen aikojaan pelätään tuovan huonoa onnea. 

Meidän on siis annettava äitiyspakkaus vastasynnyttäneelle äideille, got it. Mutta miten saamme annettua terveystietoa äideille vielä heidän raskausaikanaan, jotta syntymätön lapsi hyötyisi tiedosta mahdollisimman paljon? Sitä ajoimme nyt lähteä selvittämään. 

Päätimme, että jaamme pakkaukset kaikista köyhimmille ja haavoittuvimmille ja pakkausta eniten tarvitseville naisille, jotka ovat vasta saaneet lapsen, ja haastattelemme heitä laajasti antaessamme pakkauksen. Olemme valmistelleet kysymyksiä käytännössä koko raskausajasta, perhetaustasta, terveydentilasta ja synnytyksestä neljän A4-verran, ja pyrimme keräämään mahdollisimman paljon ajankohtaista tietoa. 

Kysymysten eettisyydet olemme käyneet läpi yhdessä paikallisten home based care-vapaaehtoisten kanssa, ja he puolestaan tekevät tutkimustyötä kylissä ja raportoivat meille siitä, kuka tarvitsee äitiyspakkausta eniten. Haastattelemme myös kylän parempiosaisia, vasta synnyttäneitä naisia, jotka eivät tarvitse pakkausta. Toivomme, että tämän tiedon pohjalta saamme selvitettyä eri raskauteen liittyviä ongelmakohtia kylässä, ja ratkaistua niitä yksi kerrallaan. Kun olemme keränneet tarpeeksi tietoa, tulevaisuuden suunnitelmat muotoutuvat vastausten perusteella. Mikä kuitenkin on varmaa, on se, että näin saamme aikaan vielä enemmän hyvää, kuin olimme alunperin ajatelleetkaan. 

…ja arvatkaa mitä? Tänään saimme jakaa ensimmäisen äitiyspakkauksen!!! Kerromme siitä kaiken lähipäivinä! Stay tuned! ??

  


Byar och förbannelser


Sheree är sjukskötare och är hemma från Zimbawe. Hon volontärarbetar som bäst i Mufindi. Förra veckan gjorde vi hemsjukvård tillsammans med sosialarbetaren Joseph. Dagen började med sorliga nyheter från byn, nämligen fyra av dom elva patienter på vår patientlista som vi skulle besöka hade dött, medräknat ett litet barn på bara 2 år. Ibland tar vårdarbetet mer än den ger, och detta var ett av dom tillfällen. Det var tungt för oss båda, men speciellt åt Sheree. Vi måste ändå fortsätta vidare. 

Vi gjorde sårvård åt brännskadepatienter och lindade vristen på en 9-åring som hade fallit ner från ett träd och önskade att det inte är brutet. Det skulle vara så lätt att konrollera med röntgen, bara det fanns en, men närmaste röntgen är i Mafinga, minst två timmar borta med bil (som de inte har) och sjukhusavgiften är så hög för många familjer att de helt enkelt inte kan söka vård. Vi rekommenderade det ändå starkt.

Vi besökte en 42-åring, våldtagen kvinna som fick HIV-smitta och förlorade sinnet efter övergreppet. Patienten hade inte kunnat äta bromsmedicin på grund av nån form av bulimi som tvingar henne att spy allt hon äter och dricker. Man behöver inte vara läkare för att se att hon håller på att dö i AIDS. Vi påbörjade ändå illamåendemediciner, antibiotika och vitaminer åt patienten. Men ärligt sagt så tror jag att hon är redan död.  

Vår byatur höll på att vara över och vi hälsade ännu på hos en diabetiker, vars blodsockervärden var fullständigt normala enligt sjukhushäftet som han hade, förutom en gång som värden hade stigit i samband med en infektion. Vi mätte hans blodsockervärden på plats som också var helt ok. Vad däremot inte var ok var hans blodtryck, som var skyhögt. Vi skickade honom till den närmaste kliniken för behandling.
 När jag förklarade allvaret med högt blodtryck stoppade Sheree tolken, i och med att jag hade sagt något dyligt “utan behandling kan högt blodtryck leda till döden”. Här tror man stenhårt på förbannelser. Om man säger åt en person att “du kommer att dö”, tror personen att det är en förbannelse som leder till att personen i fråga dör påriktigt och hoppet är förlorat. Då är det ju ingen vits att söka sig till sjukhus mera.

Och det var inte allt. Här tror man stenhårt på alla sorters gamla myter, så för att jämföra med gamla myter i Finland om att “inte gå under ett trappstege” eller att “du måste spotta över axeln om du ser en svart katt gå över vägen”, vilket gör att många undviker det och faktist spottar över axeln, så tror dessa människor på det där skräpet på fullaste allvar.

Om du dödar en viss sorts (jätte irriterande) fluga kommer någon av dina familjemedlemmar att dö. Om du under graviditeten väljer att stå under en dörrkarm så, att ena foten är inne och den andra ute, kommer din baby att fastna och bli hälften in hälften ut under förlossningen. Om man äter ägg under graviditeten kommer man att få skalliga barn. Och om man uppmärksammar en gravid kvinna kommer fostret att dö. 

Japp, du läste rätt. En till bakslag för vårt projekt, som dock känns som den tionde. Vi har fått reda på, att kvinnorna tror på fullaste allvar att ifall man uppmärksammar en gravid kvinna, eller på något sätt förbereder sig för barnet innan barnet är fött, “jinxar” det graviditeten och fostret dör. Det finns alltså inget sätt i världen att kunna ge lådan och hälsoinfo under graviditeten, vilket är jätte harmt förståss. Vi har bestämt att ge lådan åt dom allra fattigaste och mest utsatta nyblivna mammorna i byn. Men hur skall vi kunna ge HIV-rådgivning och annan hälsorådgivning åt gravida då? Det skall vi ta reda på nu.

Vi delar ut de paket som vi har här åt dom allra fattigaste och mest utsatta nyblivna manmorna i byn. Vi har förberett fyra sidor med frågor om graviditet, förlossning, hälsokunskap och familjeförhållanden för att kartlägga situationen i byn just nu. Hur vi sedan går tillväga avgör vi på basis av den info som vi får från byn. Vi kommer även att intervjua mammor i byn som inte är i behov av mammalådan, men har precis fött ett barn. Vi har gått igenom frågornas etik tillsmmans med lokala home-based-care volontärer och de ger information åt oss från byn om vem som behöver mammalådan allra mest. Inte så illa iallafall, eller hur?

Vi hoppas att vi kan kartlägga de mest centrala problemen och börja lösa dem ett åt gången. Så det är mycket oklart ännu för framtiden, hur vi kan hjälpa människorna här allra bäst. Men en sak är klar iallafall: vårt projekt kan ha mycket större effekt än vad vi hade vågat hoppas på. 
…och vet ni va annat? Idag delade vi ut den allra första mammalådan!!! Can’t wait to tell you all about it! Mera blogginlägg på kommande under de närmaste dagarna!! ☺️?

  

World AIDS Day! Maailman AIDS-päivä! VärldsAIDSdagen!

Rulla neråt för att läsa (typ) samma på svenska! ? Suloinen Hezron poseeraa AIDS-päivän kunniaksi. Raraste Hezron poserar dagen till ära.

 
Tänään, 1.12., on maailman AIDS-päivä ja kuinka mahtavaa onkaan viettää sitä täällä, kylässä jota se niin paljon koskettaa.   World AIDS day party!

Meillä meni viime viikolla neljä päivää ilman ämpärisuihkua, kun “yhtäkkiä onkin jo torstai”, kuten Ella asian ilmaisi (hygieniastandardit eivät ole täällä kovin korkealla, eikä peseytymismahdollisuutta edes aina ole ollenkaan). Matkaa on takana aivan kohta jo kuukausi.
  

  

Tällä hetkellä valitettavasti kaksi projektin onnistumisen kannalta oleellisen tärkeää ihmistä ei suunnitelmien vastaisesti ole täällä, mutta onneksemme tilanne muuttuu kyllä aivan pian, kun Susan Vinton palaa Amerikasta lauantaina. Olemme kuitenkin yrittäneet käyttää viime viikot hyödyksi: olemme tehneet paljon taustatyötä, syventäneet tietämystämme tästä kulttuurista, tavanneet monia uusia ihmisiä, kokoustaneet ainakin kolmella eri kielellä, saaneet yhden pienen hermoromahduksen (minä) sekä suunnitelleet tulevaisuutta niin tämän joulukuun kuin jo ensi vuodenkin osalta. Mietimme eri vaihtoehtoja ja tulevaisuudenvisioita.

Mitä jos alkaisimmekin teettämään äitiypakkauksia osittain täällä? Kylällä on monia korintekijöitä, ja kuinka hienoa olisi jos pystyisimme työllistämään kylän naisia tullimaksujen ja lähetyskustannusten sijaan. Olemme myös tehneet laskelmia vauvan makuupussin teettämisestä paikallisessa ompelukoulussa, ja tämä puolestaan tukisi koulun toimintaa. Haluaisimme kuitenkin edelleen säilyttää yhteyden suomalaisiin äiteihin, ja esimerkiksi lähettää äitiyspakkaushaalarit suomesta, koska ne ovat niin hyviä eikä mistään muualta löydy yhtä laadukkaita vaatteita näihin olosuhteisiin… Mitä mieltä olette?

  Lemppari-marketin pitäjät Odego ja Dorkas. Vår favoritbutik, Odego och Dorkas.

Projektin eteneminen on siis ollut hiukan turhan hidasta, mutta muuten täällä on ollut kyllä “yhtä juhlaa”. Viime perjantaina NGO:n vieraiksi saapui reilut kymmenen amerikkalaista nuorta lähialueilta, lähinnä Peace Corps -vapaaehtoisia, joten illalla oli tottakai juhlat. Nuorison tortillailta jatkui yöhön asti, ja sai paljon kiitosta ruuasta, joka ei ollut ugalia vaan oikeasti hyvää!

  

Lauantaina vietettiinkin sitten kiitospäivää amerikkalais-tansanialaisittain pienellä suomalaisella twistillä. Me nimittäin olimme luvanneet tehdä karjalanpiirakoita illaksi, mutta ymmärsimme vasta lupaamisen jälkeen, että emme todellakaan osaa tehdä mitään karjalanpiirakoita. Onneksi Leenan sisko Marjatta on miehensä Osmon kanssa täällä melkein jouluun asti, joten saimme Marjatasta asiantuntevan opettajan ja karjalanpiirakat valmiiksi kunnialla. 

  
Ja ilta oli ihana. Ensinnäkin ruoka oli todellakin hyvää ja sitä oli riittävästi, mutta jotenkin se ilmapiiri oli niin koskettava: meitä oli yhteensä melkein viisikymmentä, ja joukkoon mahtui eri-ikäisiä (10kk ikäisestä 79-vuotiaaseen), eri värisiä ja erilaisia ihmisiä kolmesta eri maanosasta ja useasta eri maasta, ja kaiken keskellä koira ja kissa. Ja kun bändi soitti, lapset tanssivat kaiken keskellä ja minä olin kyyneliin asti kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä yhteisöä.
    
 Daktari Leena tekee viimeisiä tarkastuksia ennen suomeen lähtöä. Daktari Leena gör en sista besök innan hon åker till Finland. 

 

Muutimme tällä viikolla kylältä hostperheemme luota lastenkylälle vapaaehtoistaloon. Vaikka meidän perheemme jättäminen hiukan haikealta tuntuikin, niin täytyy kyllä myöntää, että puolensa on juoksevassa vedessä, joka huoneessa toimivassa sähkössä ja talomme kokin Upendon tekemässä moussakassakin… 

  
Meillä on myös uusi kämppis, suomalainen Taika, joka saapuessaan ilmoitti lähes ensimmäisinä sanoinaan: “tää Mufindi on vähän niin kuin Tansanian Lappi”. Ei huono vertaus paikasta, jossa maisema on vuoristoinen, lähin kaupunki yli 50km päässä ja öisin niin pimeää, että tähdet tuntuvat laskeutuvan lähemmäs.

  
-Heli

World Aids Day 2016


Idag 1.12. firar vi världsaidsdagen  och hur härligt är det att fira dagen just här, i byn som det så hårt drabbar!


Förra veckan hade vi inte duschat i ämbare på fyra dagar och det är ibland ansträngande att hitta ett ställe för att tvätta sina händer. Lite sådär som att bo på en villa som saknar hav och brunnen är så långt borta att en avarage finländare orkar bära max 15 liter åt gången. Nå, det var livet innan vi flyttade till volontärhemmet. 

Här har vi en egen housemama som gör så himmelens god mat! Lokala rör inte i vår moussakagryta med en lång pinne heller, dom gillar Ugali påriktigt. Ugali är alltså grötliknande vatten och styoxblandning som smakar absolut ingenting och alla tror att det är super hälsosamt. Näringsvärdet är noll men du känner dig mätt en stund. Man äter Ugali med fingrarna och är du sedan “krantto” och väljer att äta med sked ser folk snett på dej. Då gäller det att be grymt mycket om ursäkt över att du är så “dålig” på att äta med fingrarna som inte sett vatten på flera dagar.

Som vi berättade i förra inlägget så har vi haft lite svårigheter att komma igång med projektet, för två av projektets mest behövda medlemmar är inte här på grund av familjeskäl. Susan Vinton är dock på väg hem till Mufindi igen från Amerika om några dagar och det betyder att vi börjar se ljus i ändan av tunneln.

Tiden här har vi försökt använda så effektivt som möjligt bl.a. till planering och kontaktskapande, vilket också är ytterst viktigt. Vi vill ju att projektet ska fungera då när vi inte är på plats. Förutom att vi har ökat vår kännedom om lokala kulturen och träffat många många fina människor har vi skapat visioner för projektets framtid! 
Hur fint skulle det inte vara om vi kunde producera mammalådorna här? Baby baskets? I vår by finns massor med kvinnor som gör korgar och mattor av vass, så varför inte små baby sängar? Tänk, om vårt projekt kunde anställa folk, istället för att vi betalar höga sändningskostnader och tullavgifter. Vad sägs? Vi vill ju naturligtvis inkludera finska mammor i fortsättningen också och man hittar ingenstans så bra overaller “a.k.a halare” som i Finland. Kunde vi i fortsättningen skicka endast overallen från mammalådan till Mufindi och producera resten här? Nämligen paket som väger under ett kilo borde komma fram utan tullavgifter. Vi har även gjort kalkyleringar på hur mycket det skulle kosta att göra sovsäcken i mammalådan här på lokala sömmerskaskolan, vilket i sin tur skulle uppehålla skolans verksamhet. Det här och andra fina idéer försöker vi arbeta på nu och hoppeligen är vi snart igång med projektet i byn. 

Idag firar vi som sagt world AIDS day och barnen uppträder på fotbollsplanen med olika dans och lekar. Lekarna har som syfte att lära barnen mera om HIV, och så gillar dom här kidsen att dansa så ska dom inte få göra det! Nu låter det dock mycket som om regnperioden börjar just Nu! 

… Får se hur det går med elektrociteten i vårt hem. 

-Ella

Mambo!

Rullaa alaspäin lukeaksesi saman suomeksi ?

img_5049Heli bykar och grannens barn inspekterar. Laadunvalvojat naapurista seuraa Helin pyykkäämistä.




Så fort tiden går
och dagarna bara svävar förbi! På grund av familjeskäl inom projektets medverkande har våra planer justerats lite grann, men nu har vi kommit fram till en lösning och småningom ska vi få börja dela ut mammalådor, bara sista pusselbitarna faller på plats. 

Lådorna är färdiga att delas ut och för projektets del så var det superskönt att höra att vi har sluppit undan med minimala tullavgifter för denna lass! Tummen upp för det! I Tanzania har det varit presidentval i år och den nya presidenten är förutom främlingsfientlig också ivrig på att samla skatter på allt som har med import att göra. I värsta fall kunde vi hamna betala 100€ tullavgifter per paket, men nu tack vare Leena kom vi undan med några euro för denna gång. Hoppas på lika bra tur för följande lasser. På måndag skall vi besöka Luhunga klinik och månne inte saker börjar hända efter det. 

 Lilla Edison från barhemsbyn testar konceptet. Lastenkylän pikku Edison ja konseptin testaus.

Mycke annat har dock hänt under de senaste dagarna. Eftersom vi inte kunde börja arbetet ännu denna vecka beslöt vi för att åka iväg ca. 200 km till Ilembula för att hälsa på vänner och bekanta på sjukhuset, som vi lärde känna år 2013 då vi volotärarbetade i byn. Vi startade i mörker kl 4:00 på morgon, åkte från Mufindi med en liten minibuss till Mafinga, satt ner på en trappa i morgonskymningen i en halvfrämmande by och hoppade på en dalla-dalla som var på väg åt samma håll. Tack vare vägarbetet i 160 kilometer var vi 7 timmar senare äntligen framme i älskade Ilembula. 

Mafinga aamutuimaan. Mafinga på morgonkvisten.

I Ilembula träffade vi Aida, tuffaste sjukskötaren jag vet, och hon tyckte att vi måste hälsa på hos en vår tidigare patients mamma. För tre år sedan gjorde jag alltså delvis min sjukvårdspraktik på Ilembula sjukhus med Aida. Hon är ansvarig över palliativ vård och tillsammans med henne gjorde vi hembesök 3 gånger i veckan bl.a. hos Alatupela, en hudcancerpatient som dog vid åldern 27. Jag hade inte sett mamman sedan begravningen, så vilken överraskning det var för henne när vi träffades igen. Vi skakade hand i flera minuter och hälsning efter hälsning på Kiswahili (vilket är för min del begränsat till 10 ord) kom vi fram till att båda var mycket glada över att träffas igen! 

  Aida och Alatupela 2013

Heli var ivrig att träffa alla på lokala barnhemmet, samt den 5-åriga, svårt utvecklingsstörda Luka. Luka såg precis ut som sist, hade väl lite vuxit i längden. Två veckor tillbaka hade också två nya barn anlänt till barnhemmet, en 4 månader gammal, svårt undernärd tjej som vägde på tisdag 3,3 kg och en 1,5 månader gammal kille som vägde precis över 2 kg. Den yngre babyns mamma hade precis dött i AIDS och babyns hud var lika blek som min, så antagligen var han anemisk och han hade dessutom infekterade bölder på kroppen. Om mamman bara hade ätit medicin…

  Lilltjejen 4 mån.  Pikkutyttö 4kk.
 
Tanken var att vi skulle åka tillbaka redan på tisdag, men två finska läkare var på väg till Mufindi på fredag och erbjöd skjuts åt oss. Utan tvekan valde vi bil istället för bumpy ride med överfulla dalla-dalla som kanske har bromsar, kanske ej. Det gav oss möjligheten att göra något jag väntat på i tre år, nämligen leta efter min guddotter! 
Abigaeli var tre månader när jag träffade henne första gången vid barnhemmet och mitt hjärta smalt. Hennes mamma hade dött vid förlossningen. I Tanzania fungerar det så att i sådana fall omhändertas barnet för sitt eget bästa och pappan eller någon annan passlig släkting får hämta barnet när hon fyllt två. Låter märkligt, men pappor i detta land kan inte ta hand on spädbarn och lagen är till för att skydda barnen. 
Jag har flyttat flera gånger sedan min förra afrikaresa och tappat bort alla kontaktuppgifter till familjen, så vi frågade runt och hörde rykten om att hon bor i en by ungefär 20km från Ilembula. Efter en liten frågerunda vid sjukhuset hittade vi en man som råkade känna pappan och han kom med oss för att tolka och visa vägen! 

  Pappan med Abigaeli i famnen, syskonskaran och farmor.  Abigaeli isän sylissä, mummo ja sisaruslauma.

Lilla 3-åringen mådde bra och är söt som socker! Jag däremot tänkte få hjärtattack då familjen gav åt mej vid avsked en höna som present. Det är en stor ära här! Vi döpte hönan till Pertti och åt honom följande dag till lunch, vilket var trevligt eftersom vi inte har ätit annat proteinhaltigt än bönor sedan vi kom till Tanzania.

  

Jag älskar detta land, människorna här är så vänliga och delar med sig av det lilla de har, nästan så att det gör ont att ta emot! Onsdag morgon hörde jag prat utanför min dörr och gissa bara vem som stod där med en höna under armen och 10st ägg i en korg? Mama Alatupela, som vi hälsade på dagen innan! Hon hade alltså gått hela vägen till Ilembula för att ge mig hönan! Vi döpte hönan till Pirkko och åt hen till middag samma dag. 

  

På torsdag var jag med Finska läkaren Liisa och barnmorskan Malla från Finland och följa med deras arbete i förlossningssalen. En liten baby låg död i en knut, och det var lite oklart vad som hade hänt under morgonnatten. En frisk tjej föddes till världen, utan någon smärtlindring. Kvinnorna här är verkligen “Africa strong”. 

  Heli och Jag. Heli ja minä.



Hoppas ni har det bra där hemma! Regnperioden börjar vilken dag som hellst nu så idag var vi ute på åkern och sådde majs och bönor med vår hostfamilj. Turned det är skit tungt och vi är definitivt inte “Africa strong”! ?

  

Vi har mycket att ta in, men så mycket att se framemot. Hörs snart igen!???

 
Mambo!?

Aika menee niin äkkiä ja päivät kuluvat todella nopeasti! Nyt on tilanne se, että yksi projektin tiimiläisistä lähtee perhesyistä Suomeen, joten olemme hiukan muokanneet konseptia, mutta pääsemme pian aloittamaan työt, kunhan viimeiset palaset saadaan loksahtamaan kohdalleen. Äitiyspakkaukset odottavat valmiina jakajiaan ja saimme eilen myös mahtavan uutisen, nimittäin tämän erän paketeista ei ole mennyt lähes lainkaan tullimaksuja! Tansaniassa on uusi presidentti, joka on paitsi ulkomaalaisvastainen, myös aktiiivinen maksujen kerääjä kaikesta ulkomailta tuodusta. Pahimmassa tapauksessa tullimaksut voisivat nousta jopa sataan euroon lähetykseltä, joten toivotaan yhtä hyvää tuuria myös seuraavalle erälle! Huomenna menemme käymään Luhungan klinikalla, missä uskomme ja toivomme saavamme asioita eteenpäin.

Täällä on kuitenkin tapahtunut paljon muuta! Koska emme voineet aloittaa töitä viime viikolla, lähdimme käymään parin sadan kilometrin päässä Ilembulassa, joka oli viime reissulla (vuonna 2013) kotikylämme. 

Matka sinne oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Aloitimme klo 4.00 pimeästä Mufindista änkemällä noin kymmenen muun kyläläisen kanssa noin kahdeksan hengen autoon, joka lähti kohti Mafingaa. Siellä odottelimme hetken auringon noustessa ja hyppäsimme sitten dalla-dallaan, joka oli matkalla samaan suuntaan. Koko matka oli tietyötä, joten matkanteko oli hidasta ja kesti kokonaisuudessaan varmaan 7 tuntia, mutta perille päästiin lopulta ihan kunnialla!
Ilembulassa tapasimme vanhan tutun sairaanhoitajan Aidan, jolla on mahtava palliatiivisen hoidon tiimi Ilembulassa. Kolme vuotta sitten tein Ilembulan sairaalassa harjoittelua ja kävin Aidan kanssa kotikäynneillä kolmesti viikossa. Silloin tapasin mm. Alatupelan, 27-vuotiaan ihosyöpäpotilaan joka kuoli ollessamme Ilembulassa ja jonka hautajaisiin saimme kunnian osallistua. Nyt Aida ehdotti, että kävisimme tapaamassa Alatupelan äitiä. En ollut nähnyt häntä hautajaisten jälkeen, joten tapaaminen oli selvästi molemminpuolinen ilo. Kättely kesti minuutteja, ja rajallisesta sanavarastostani huolimatta ei swahilinkielisestä tervehdyslitaniasta ollut tulla loppua!

Heli oli innosta soikeana päästessään tapaamaan tuttujaan Ilembulan orpokotiin. Tuttuja työntekijöitä olikin useampi, ja he muistivatkin Helin, mutta lapsista vain yksi oli orpokodissa kolme vuotta sitten. Syvästi kehitysvammainen 5-vuotias Luka ei ollut kehittynyt yhtään sitten viime näkemän, ellei pituuskasvua ja joitakin hampaita lasketa. Pienimmät orpolapset olivat tulleen ihan vastikään orpokotoin. Reilun 3 kg painoinen nelikuukautinen tyttö, sekä 1,5 kk vanha vauva, joka painoi vain 2,5 kg. Nuoremman vauvan äiti oli kuollut AIDS:iin ja vauva oli selvästi aneeminen, ja hänellä oli ihoinfektioita. Surullista ajatella, että sekin vauva olisi voinnut syntyä täysin terveenä mikäli äiti olisi syönnyt HIV-estolääkettä.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli olla Ilembulassa vain kaksi yötä, mutta kaksi suomalaista lääkäriä aikoi matkata Ilembulasta Mufindiin perjantaiaamuna, ja he tarjosivat meille kyydin. Ei tarvinnut kovin pitkään miettiä, valitsemmeko pitkälle kuoppaiselle tielle mukavan autokyydin vai dalla-dallan, jossa saattaa olla jarrut tai sitten ei. Muutama ekstrapäivä Ilembulassa jätti meille aikaa yrittää tehdä se, mitä olen odottanut kolme vuotta, eli etsiä kummityttöni Abigaeli!

Abigaeli oli kolme kuukautta, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran Ilembulan orpolassa, ja rakastuin tyttöön heti. Abigaelin äiti oli kuollut synnytykseen, ja lapsi oli tuotu orpolaan muutamaksi ensimmäiseksi elinvuodekseen. Tansaniassa on usein tapana, että äidin kuollessa lapsi viedään orpokotiin, sillä isien tai muiden sukulaisten saattaa olla mahdotonta hoitaa ja varsinkin ruokkia vastasyntynyttä. Sitten myöhemmin, lapsen ollessa parivuotias, isä tai sukulaiset hakevat lapsen kotiin. Tapasin silloin Abigaelin isän ja lupasin ryhtyä tytön kummitädiksi ja auttaa lasta myöhemmin elämässä.
Olen muuttanut viime reissun jälkeen useamman kerran ja olin onnistunut hukkaamaan perheen yhteystiedot, joten mitään takeita heidän löytämisestään ei todellakaan ollut. Kyselimme vähän kyliltä, ja kuulimme, että perhe asuisi n. 20km päässä, eli ei ollenkaan siellä missä aluksi luulimme ja hyvä niin! Saimme miehen nimeltä Frank lähtemään meille tulkiksi ja näyttämään tietä, sillä hän tiesi missä perhe asuu. Ihana 3-vuotias kummityttöni voi oikein hyvin ja on aivan syötävän söpö. Minä sen sijaan meinasin saada sydänkohtauksen, kun lähtöä tehdessämme Abigaelin isä ilmestyi luoksemme sylissään elävä kana, jonka hän halusi antaa minulle lahjaksi! Yritin peittää pakokauhuani ja kiitollisena vastaanotimme lahjan. Nimesimme kanan Pertiksi ja söimme hänet seuraavana päivänä lounaaksi. 

Rakastan tätä maata ja sen ystävällisiä ihmisiä, jotka antavat muille siitä vähästä, mitä heillä on. Torstaiaamuna kuulin puhetta ikkunamme takaa, ja arvatkaapa, kuka siellä oli. Mama Alatupela, jonka olimme tavanneet paria päivää aikaisemmin. Hän oli kävellyt kana kainalossa useamman kilometrin matkan Ilembulaan vain antaakseen minulle kiitoslahjan. Tämä kana nimettiin Pirkoksi ja syötiin samana iltana.

Torstaina työskentelin gynekologi Liisan ja kätilö Mallan kanssa synnytyssalissa. Pieni vauva makasi kuolleena kapalossa, mutta jäi vähän epäselväksi, mitä aamuyöllä oikein oli tapahtunut. Myös terve tyttö syntyi maailmaan ilman mitään kivunlievitystä, niin kuin täällä on tapana. Nämä naiset täällä ovat todellakin “Africa strong”!

Toivottavasti siellä kotimaassa kaikki on hyvin! Täällä alkaa sadekausi hetkenä minä hyvänsä, joten olimme tänä aamuna auttamassa hostperhettämme maissi ja papupellon kylvössä. Kävi ilmi, että se on todella rankkaa työtä sekä myös, että me emme missään nimessä ole “Africa strong”! 

Todella paljon on jo mahtunut tähän kahteen viikkoon, mutta tosiaan huomenna toivottavasti päästään vihdoin ihan itse asiaan eli aloittamaan projekti! Kirjoitellaan pian taas! ???


Vihdoin perillä! Äntligen framme! 

Rulla neråt för att läsa samma på svenska ?

 Naapurin tyttö Shamira on niin söpö! Grannflickan Shamira är såå söt!



Tuntuu uskomattomalta, mutta olemme vihdoin perillä Mufindissa! Tällä viikolla asetumme aloilleen ja tutustumme kyläläisiin, lastenkylän työntekiöihin ja totuttelemme jälleen täällä elämiseen.
Matka Mufindiin oli pitkä, matkustimme kolme päivää ja pysähdyimme yhden yön Iringassa, jonne matkustimme 500km bussilla pääkaupungista. Bussimatka sujui hyvin, vaikka olinkin aika varma että kuolemme. Ennen lähtöä kuski tuli tervehtimään meitä, kahta valkoista matkalaista, kertoen meille työhistoriansa bussikuskina ja toivottaen meidät tervetulleeksi Afrikkaan!

   
 Meidän koti täällä. Vårt hem här.



Tässä on meidän koti seuraavat kolme viikkoa. Asumme n. 1,5 km lastenkylästä, jossa sijaitsee kuusi lastenkotia ja vierasmajat. Host-babamme Isaya ja mama Viki ovat pitäneet meistä erittäin hyvää huolta, ja tämä heidän kotinsa on todella hieno olosuhteet huomioon ottaen. Minulla ja Helillä on omat huoneet, joten arvelen, että muu perhe asuu aika tiiviisti meidän vierailun aikana. Täällä asuu myös neljä perheen kuudesta lapsesta ja yksi lapsenlapsi. Meillä on lattia, peltikatto ja kaikki tarvitsevamme, tosin minun huoneesta puuttuu välikatto ja ikkunassa on käden kokoinen reikä, joten täällä käy pieni tuulenvire! Ulkohuussi on kolo lattiassa ja peseydymme vatimeiningillä, mutta meillä on kuitenkin kaikki hyvin. Olemme syöneet lähinnä ugalia, papuja, riisiä ja chichaa, eli jotain keitettyä salaattia.

  
Olen herätellyt toivoa, että saisin matkan aikana ostettua afrikkalaisen rummun. En todellakaan osaa sitä soittaa, mutta nyt jos koskaan olisi hyvä hetki harjoitella. Lauantai-iltana baba Isaya vei meidät kävelykierrokselle, ja uskaltauduin kysyä jos baba tietäisi rummuntekijää kylältä. Vastaus tuli nopeasti, kun baba osoitti viiden metrin päässä seisovaa miestä ja kertoi miehen isän olevan kylän rummuntekijä. Hetken päästä luoksemme käveli vanha mies, jota tervehdimme lievästi kumartaen ja sanoen kunnioittavasti “Shikamoo”. Eikä turhaan, sillä kyseessä oli kyläpäällikön oikea käsi, eli yksi tämän kylän arvovaltaisimmista miehistä. Piirtelimme hetken hiekkaan rummun kokoa ja rummuntekijä kertoi lähtevänsä etsimään sopivia nahkoja rumpuuni. Prosessissa kestää jonkin aikaa, nahkojen on mm. kuivuttava kaksi päivää ja rumpuni on valmis lähiviikkoine. Vuohiparkaa, mutta sellaista elämä täällä on! 
Olen nyt makoillut yli vuorokauden kuumeessa ja mahataudissa ja Daktari Leena tuli eilen illalla käymään ja toi lääkkeitä, ja alan pian olemaan jo voiton puolella! Leena on paikallinen lääkäri ja hänen kanssaan työskentelemme täällä. Rakas Joelini kotona oli sitä mieltä että en saa laittaa suuhuni mitä hyvänsä, mutta kun täällä ei oikein voi kieltäytyäkään, vaikka ruoka olisikin vähän kummallista. Leenalla on nyt vieraita täällä, nimittäin kuvaustiimi joka tekee dokumenttia hänen työstään, sekä lastenkylästä! Pikkuhiljaa alamme availemaan ja pakkailemaan äitiyspakkauksia, ja saamme aloittaa työnteon!

Tervetuloa seuraamaan matkaamme, karibuni! ?
Äntligen här!



Så kommer det en dag som vi väntat på i nästan två år. Äntligen framme i Mufindi! 
Denna vecka kommer vi att ta det lungt, lära känna människorna i byn och anpassa oss med allt omkring oss. 
Resan till Tanzania var lång, vi reste i tre dagar och sov en natt halvvägs. Vi tog buss från Dar es salaam, och trots att jag var ganska säker på att vi kommer att dö gick bussresan riktigt bra. Innan vi åkte iväg på vår 500km långa resa kom busschauffören och presenterade sig, berättade hans arbetshistoria och välkomnade två knallvita resenärer till Afrika!
På bilden ovan ser ni vårt hem för tre veckor framåt, varefter vi flyttar till volontärhemmet för resten av tiden. Vi bor ca 1,5 km från barnhemsbyn i ett helt vanligt hem. Vår hostbaba Isaya och hostmama Viki har varit aldeles underbara. Här bor också 4 av deras 6 barn och ett barnbarn, som morföräldrarna tar hand om. Vi har båda egna rum så jag antar att resten av familjen trängs på grund av oss. I mitt rum finns inget mellantak och fönstret är sönder så det blåser en hel del in, lite korsdrag men annars är det riktigt bra! Wc:n är ett mörkt hål i golvet och jag har fortfarande inte vågat titta hur djupt det är och finns det någo djur eller annat levande i Mordor. Brevid utedassen finns ett utrymme för att bada, lite samma princip som att tvätta sig i en finländsk bastu! Mama bär vatten från brunnen så vi har inte vågat be om bad mer än en gång hittills. Wetvipes och torrshampo är super bra att ha! 

Vi har det riktigt bra här.
Jag har hoppats på att få skaffa en riktig afrikansk trumma, nu när jag är en gång här. Jag älskar trummor, rytmer och afrikans musik så otroligt mycket, och jag vet verkligen inte hur man spelar djembe men jag har ju tid att lära mig nu, plus att här finns många potentiella lärare! I vår by hör man sång och musik konstant, här finns två olika kyrkor så på lördag och söndag hörde vi afrikansk gospel dygnet runt! 
På lördag när vi hade precis anlänt tog baba Isaya oss på en tur runt i byn och jag passade på att fråga om han känner någon som gör trummor. Svaret kom som en blixt från ovan och han pekade på en man som stod fem meter från oss och sade att hans pappa är trummakaren i byn. Efter nån minut anlände en gammal man till oss och vi bugade och sade “Shikamoo”, det gör man till riktigt gamla människor här, och typ alla som är 10 år äldre än dig själv och andra högt respekterade folk som t.ex läkare. Vi bugade inte i onödan eftersom det visade sig att vi talar med byahövdingens högra hand, så en av dom mest respekterade människorna i hela byn. Vi kom överens om att han börjat leta efter passliga skinn för min trumma, och berättade att skinnen måste torka i två dagar och att processen är ganska lång. Men jag ska få min trumma inom de närmaste veckorna! Stackars lilla get, men sånt är livet här. 

Nu har jag luggit snart i ett dygn i min säng i feber och magsjuka. Igår kväll kom “daktari Leena” på besök, hon som vi ska alltså arbeta med här. Jag fick medicin och börjar va på fötterna småningom men det svindlar fortfarande och jag har vätskebrist. Min kära Joel hemmahemma var skitsur över varför jag äter all mat som man lagar framför näsan på mig. Det bara går inte att tacka nej även om maten skulle se hur skumt ut som hellst! Hittills har vi ätit ugali, typ majssörja som lokala äter varje dag, bönor, ägg, och chicha, de e någolunda kokt sallad. Igår hade Mama Viki gjort chipsi mayay, min favorit lokalmat i Tanzania. De e typ stekt potatis och ägg. Så kunde jag ju naturligtvis inte äta något. Leena har gäster nu som bäst, här är ett kamerateam som gör dokumentär om hennes karriär i Tanzania samt om barnhemsbyn! Småningom ska vi börja öppna och laga ihop mammalådor och börja med jobbet! 
Följa gärna med, karibuni! ?