Äitiyspakkaus – Kaunein äitienpäivälahjamme 10.5

Äitiyspakkaus – Kaunein äitienpäivälahjamme 10.5

Maailmamme supernaiset, arjen sankarit, eli Äidit ympäri maailman, ansaitsevat hatunnoston äitienpäivä-aamuna. He ansaitsevat kuuman kahvikupin, tuoksuvan aamupalan ja päivän lehden sänkyyn, sekä lahjakortin “yksinpissalle” perheen pienimmiltä. He ansaitsevat jokaisen hymyn, halauksen ja suukon, koska he ovat äitejä, elämämme supernaisia. 

Voimme myös auttaa toista, täysin yhtä arvokasta äitiä, maailman toisella puolen. Olkoon äitiyspakkaus kaunein äitienpäivälahjamme. 

  

Heli Varpe ja orpolapsi Catherine

 
Seuraava teksti on aina yhtä ihanan, oman elämänsä sankarin,  “Äidiltä toiselle”-tiimiläisen, ja entisen Mufindin vapaaehtoistyöläisen Heli Varpen käsialaa:

Suomessa minulla on sähköt. Minulla on juokseva vesi, toimiva nettiyhteys ja lämmitys. Pyöräilen alle vartissa keskustan palveluiden äärelle. Ja siksi on joskus vaikea muistaa, millaista on Mufindissa, köyhimmässä paikassa, jonka eläessäni olen nähnyt. Vielä vaikeampaa siitä on kertoa, mutta haluan kuitenkin edes yrittää. Olen ollut siis vapaaehtoisena Mufindissa noin kaksi kuukautta, tässä minun muistojani sieltä.

“Me vapaaehtoisethan elämme oikeasti paikallisten mittapuiden mukaan luksuselämää: meillä on ikkunalasit, ovi, lattia, eikä taloa ole tehty savesta. Meillä on katto, joka ei vuoda kuin yhdestä kohtaa rankkasateella. Meidän talossamme on edes suunnilleen lämmin öisinkin, ja meillä on sitäpaitsi kunnolliset peitot ja vaatteet. Meillä on sähköä kolme-neljä kertaa päivässä, meillä on mahdollisuus juoksevaan veteen, vaikkei se aina (yleensä) toimikaan. Meillä on ruokana jotain muuta kuin ugalia/riisiä ja papuja (vaikka on niitäkin joskus), eikä meidän tarvitse edes itse tehdä sitä ruokaa.”- blogini, 3.3.2014

Äärimmäinen köyhyys on ensimmäinen asia, jonka valkonaama kylällä kulkiessaan huomaa. Pienet, kengättömät lapset juoksevat ympäriinsä rikkinäisissä vaatteissaan, ja osa majoista on aivan säälittävän huonossa kunnossa. Maissipuuroa, ugalia, keitetään avotulella sisällä majoissa, jotta siellä olisi edes vähän lämmin.

Ja niin, se ugali. Länsimaisen kulttuurin kasvatin suussa se maistuu lähinnä jollekin “ei millekään” ja styroksin väliltä. Harva meistä haluaisi syödä sitä, ja lähes pelkästään sitä, elämänsä jokaisena päivänä. Ja kuitenkin seuraavanlaisia keskusteluja käytiin paikallisten kanssa jokaisella kotikäyntiprojektin kierroksella:

“Mitä yleensä syöt?”
 “Ugalia. Ja ujia (velliä).”

 “Ja…..?” 

“Joskus papuja.”

Niinpä. Eihän tässä olekaan kyse siitä, miten nämä ihmiset haluavat elää, tai mitä he haluavat syödä. Ei perheenäidillä ole vaihtoehtoa: hän ruokkii lapsensa sillä, mitä on, jos ylipäätään ruokkii. Perhe ehkä asuu talossa, johon sataa sisään, ja jossa ei ole lattiaa, mutta heillä ei vain ole mahdollisuuksia tehdä asialle mitään. Lapsia on usein monta, ja lisäksi lähes joka perheessä on huollettavaksi otettuja sukulaislapsia, mutta rahaa ei ole, ja vanhemmat saattavat esimerkiksi olla vakavasti sairaita.
Nimittäin toinen asia, joka Mufindissa on erittäin vahvasti läsnä, vaikkei ihan yhtä näkyvästi kuin köyhyys, on HIV/AIDS. Aikaisemmin AIDS oli minulle vain vakava tauti muiden joukossa. Se oli vain iskulause HIV-kampanjamainoksessa tai numero tilastoissa. Kyllähän minä olin lukenut, että Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kuolee vuosittain AIDSiin yli miljoonaa ihmistä, tai että AIDSin takia orvoksi jääneitä on samalla alueella jopa 15 miljoonaa. Mutta kun Mufindissa noin joka kolmas on HIV-positiivinen. Ja kummasti ne tilastot ovat konkretisoituneet, kun olen kätellyt lukemattomia HIV-positiivisia naapureitani, tuttaviani, kyläläisiä, työkavereita. Tai pitänyt sylissäni, halannut ja rakastanut HIV-positiivisia lapsia. Olen käynyt AIDSiin kuolleiden ihmisten hautajaisissa ja kohdannut surevat sukulaiset ja orvoiksi jääneet lapset. Se on todellakin avannut silmät sille, että jotain on pakko tehdä.
“Mutta vaikka kääntäisin katseeni pois, se ei muuttaisi mitään, nuo asiat ja ihmiset olisivat silti olemassa. Eivätkä minun suljetut silmäni muuttaisi heidän elämäänsä millään tavalla. Ja siksi minulla ja meillä kaikilla on velvollisuus katsoa, olla unohtamatta ja yrittää auttaa.” -blogini 18.5.2013
Jos ja kun minulta kysytään, mikä minua on Mufindissa koskettanut eniten, en osaa vastata. Oliko koskettavinta esimerkiksi kaksivuotiaan, erittäin vakavasti aliravitun lapsen kohtaaminen pimeässä majassa? Se lapsi oli luurangonlaiha, ja hänen silmänsä olivat kuin kuopat, ja muutamaa päivää myöhemmin hän sitten kuolikin avusta huolimatta. Vai koskettiko minua eniten yhdeksän lapsen isä Bennett, joka pitkään sairastettuaan kuoli, mihin muuhunkaan kuin AIDSiin, ja jonka hautajaisissa kyyneleitä nieleskeli yksi jos toinenkin kauniin puheen aikana? Vai kenties albiinotyttö Zulea, jonka tuskan näkeminen teki fyysisesti pahaa, ja jonka auttamiseksi teimme ja teemme parhaamme?
Vai onko ehkä jollain tavalla koskettavinta se, että kaikesta näkemästäni ja kokemastani huolimatta, tai ehkä juuri siksi, näen Mufindin kuitenkin kauniina paikkana?
Minulle Mufindi, ja Tansania ylipäätään, on loppujen lopuksi kuitenkin paikka, jossa maissipellolta kuuluu iloinen tervehdys joka ikinen kerta, kun kävelen ohi. Se on paikka, jossa ihmiset, joilla ei ole mitään, antavat vieraalle maisseja tai banaaneja kotiinviemisiksi. Siellä ei ole koskaan kiire minnekään, ja siellä kaikki järjestyy. Se on minulle iloisten hymyjen, aidosti sydämestä tulevien osanottojen, vieraanvaraisuuden ja loppumattoman ahkeruuden vertauskuva.
Mufindi vaaleanvihreine teenviljelyksineen on kaunis ja elämäniloinen paikka, jossa kaikesta huolimatta on toivoa.

-Heli

   
Mufindin lapsia

  

Heinäkattoisen kodin keittiö

 

Kylän lapsi Enjo ja Ella

Share on FacebookShare on LinkedInTweet about this on TwitterEmail this to someone

Lähetä kommentti

Your email address will not be published. Required fields are marked *