Mambo!

Mambo!

Rullaa alaspäin lukeaksesi saman suomeksi ?

img_5049Heli bykar och grannens barn inspekterar. Laadunvalvojat naapurista seuraa Helin pyykkäämistä.




Så fort tiden går
och dagarna bara svävar förbi! På grund av familjeskäl inom projektets medverkande har våra planer justerats lite grann, men nu har vi kommit fram till en lösning och småningom ska vi få börja dela ut mammalådor, bara sista pusselbitarna faller på plats. 

Lådorna är färdiga att delas ut och för projektets del så var det superskönt att höra att vi har sluppit undan med minimala tullavgifter för denna lass! Tummen upp för det! I Tanzania har det varit presidentval i år och den nya presidenten är förutom främlingsfientlig också ivrig på att samla skatter på allt som har med import att göra. I värsta fall kunde vi hamna betala 100€ tullavgifter per paket, men nu tack vare Leena kom vi undan med några euro för denna gång. Hoppas på lika bra tur för följande lasser. På måndag skall vi besöka Luhunga klinik och månne inte saker börjar hända efter det. 

 Lilla Edison från barhemsbyn testar konceptet. Lastenkylän pikku Edison ja konseptin testaus.

Mycke annat har dock hänt under de senaste dagarna. Eftersom vi inte kunde börja arbetet ännu denna vecka beslöt vi för att åka iväg ca. 200 km till Ilembula för att hälsa på vänner och bekanta på sjukhuset, som vi lärde känna år 2013 då vi volotärarbetade i byn. Vi startade i mörker kl 4:00 på morgon, åkte från Mufindi med en liten minibuss till Mafinga, satt ner på en trappa i morgonskymningen i en halvfrämmande by och hoppade på en dalla-dalla som var på väg åt samma håll. Tack vare vägarbetet i 160 kilometer var vi 7 timmar senare äntligen framme i älskade Ilembula. 

Mafinga aamutuimaan. Mafinga på morgonkvisten.

I Ilembula träffade vi Aida, tuffaste sjukskötaren jag vet, och hon tyckte att vi måste hälsa på hos en vår tidigare patients mamma. För tre år sedan gjorde jag alltså delvis min sjukvårdspraktik på Ilembula sjukhus med Aida. Hon är ansvarig över palliativ vård och tillsammans med henne gjorde vi hembesök 3 gånger i veckan bl.a. hos Alatupela, en hudcancerpatient som dog vid åldern 27. Jag hade inte sett mamman sedan begravningen, så vilken överraskning det var för henne när vi träffades igen. Vi skakade hand i flera minuter och hälsning efter hälsning på Kiswahili (vilket är för min del begränsat till 10 ord) kom vi fram till att båda var mycket glada över att träffas igen! 

  Aida och Alatupela 2013

Heli var ivrig att träffa alla på lokala barnhemmet, samt den 5-åriga, svårt utvecklingsstörda Luka. Luka såg precis ut som sist, hade väl lite vuxit i längden. Två veckor tillbaka hade också två nya barn anlänt till barnhemmet, en 4 månader gammal, svårt undernärd tjej som vägde på tisdag 3,3 kg och en 1,5 månader gammal kille som vägde precis över 2 kg. Den yngre babyns mamma hade precis dött i AIDS och babyns hud var lika blek som min, så antagligen var han anemisk och han hade dessutom infekterade bölder på kroppen. Om mamman bara hade ätit medicin…

  Lilltjejen 4 mån.  Pikkutyttö 4kk.
 
Tanken var att vi skulle åka tillbaka redan på tisdag, men två finska läkare var på väg till Mufindi på fredag och erbjöd skjuts åt oss. Utan tvekan valde vi bil istället för bumpy ride med överfulla dalla-dalla som kanske har bromsar, kanske ej. Det gav oss möjligheten att göra något jag väntat på i tre år, nämligen leta efter min guddotter! 
Abigaeli var tre månader när jag träffade henne första gången vid barnhemmet och mitt hjärta smalt. Hennes mamma hade dött vid förlossningen. I Tanzania fungerar det så att i sådana fall omhändertas barnet för sitt eget bästa och pappan eller någon annan passlig släkting får hämta barnet när hon fyllt två. Låter märkligt, men pappor i detta land kan inte ta hand on spädbarn och lagen är till för att skydda barnen. 
Jag har flyttat flera gånger sedan min förra afrikaresa och tappat bort alla kontaktuppgifter till familjen, så vi frågade runt och hörde rykten om att hon bor i en by ungefär 20km från Ilembula. Efter en liten frågerunda vid sjukhuset hittade vi en man som råkade känna pappan och han kom med oss för att tolka och visa vägen! 

  Pappan med Abigaeli i famnen, syskonskaran och farmor.  Abigaeli isän sylissä, mummo ja sisaruslauma.

Lilla 3-åringen mådde bra och är söt som socker! Jag däremot tänkte få hjärtattack då familjen gav åt mej vid avsked en höna som present. Det är en stor ära här! Vi döpte hönan till Pertti och åt honom följande dag till lunch, vilket var trevligt eftersom vi inte har ätit annat proteinhaltigt än bönor sedan vi kom till Tanzania.

  

Jag älskar detta land, människorna här är så vänliga och delar med sig av det lilla de har, nästan så att det gör ont att ta emot! Onsdag morgon hörde jag prat utanför min dörr och gissa bara vem som stod där med en höna under armen och 10st ägg i en korg? Mama Alatupela, som vi hälsade på dagen innan! Hon hade alltså gått hela vägen till Ilembula för att ge mig hönan! Vi döpte hönan till Pirkko och åt hen till middag samma dag. 

  

På torsdag var jag med Finska läkaren Liisa och barnmorskan Malla från Finland och följa med deras arbete i förlossningssalen. En liten baby låg död i en knut, och det var lite oklart vad som hade hänt under morgonnatten. En frisk tjej föddes till världen, utan någon smärtlindring. Kvinnorna här är verkligen “Africa strong”. 

  Heli och Jag. Heli ja minä.



Hoppas ni har det bra där hemma! Regnperioden börjar vilken dag som hellst nu så idag var vi ute på åkern och sådde majs och bönor med vår hostfamilj. Turned det är skit tungt och vi är definitivt inte “Africa strong”! ?

  

Vi har mycket att ta in, men så mycket att se framemot. Hörs snart igen!???

 
Mambo!?

Aika menee niin äkkiä ja päivät kuluvat todella nopeasti! Nyt on tilanne se, että yksi projektin tiimiläisistä lähtee perhesyistä Suomeen, joten olemme hiukan muokanneet konseptia, mutta pääsemme pian aloittamaan työt, kunhan viimeiset palaset saadaan loksahtamaan kohdalleen. Äitiyspakkaukset odottavat valmiina jakajiaan ja saimme eilen myös mahtavan uutisen, nimittäin tämän erän paketeista ei ole mennyt lähes lainkaan tullimaksuja! Tansaniassa on uusi presidentti, joka on paitsi ulkomaalaisvastainen, myös aktiiivinen maksujen kerääjä kaikesta ulkomailta tuodusta. Pahimmassa tapauksessa tullimaksut voisivat nousta jopa sataan euroon lähetykseltä, joten toivotaan yhtä hyvää tuuria myös seuraavalle erälle! Huomenna menemme käymään Luhungan klinikalla, missä uskomme ja toivomme saavamme asioita eteenpäin.

Täällä on kuitenkin tapahtunut paljon muuta! Koska emme voineet aloittaa töitä viime viikolla, lähdimme käymään parin sadan kilometrin päässä Ilembulassa, joka oli viime reissulla (vuonna 2013) kotikylämme. 

Matka sinne oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Aloitimme klo 4.00 pimeästä Mufindista änkemällä noin kymmenen muun kyläläisen kanssa noin kahdeksan hengen autoon, joka lähti kohti Mafingaa. Siellä odottelimme hetken auringon noustessa ja hyppäsimme sitten dalla-dallaan, joka oli matkalla samaan suuntaan. Koko matka oli tietyötä, joten matkanteko oli hidasta ja kesti kokonaisuudessaan varmaan 7 tuntia, mutta perille päästiin lopulta ihan kunnialla!
Ilembulassa tapasimme vanhan tutun sairaanhoitajan Aidan, jolla on mahtava palliatiivisen hoidon tiimi Ilembulassa. Kolme vuotta sitten tein Ilembulan sairaalassa harjoittelua ja kävin Aidan kanssa kotikäynneillä kolmesti viikossa. Silloin tapasin mm. Alatupelan, 27-vuotiaan ihosyöpäpotilaan joka kuoli ollessamme Ilembulassa ja jonka hautajaisiin saimme kunnian osallistua. Nyt Aida ehdotti, että kävisimme tapaamassa Alatupelan äitiä. En ollut nähnyt häntä hautajaisten jälkeen, joten tapaaminen oli selvästi molemminpuolinen ilo. Kättely kesti minuutteja, ja rajallisesta sanavarastostani huolimatta ei swahilinkielisestä tervehdyslitaniasta ollut tulla loppua!

Heli oli innosta soikeana päästessään tapaamaan tuttujaan Ilembulan orpokotiin. Tuttuja työntekijöitä olikin useampi, ja he muistivatkin Helin, mutta lapsista vain yksi oli orpokodissa kolme vuotta sitten. Syvästi kehitysvammainen 5-vuotias Luka ei ollut kehittynyt yhtään sitten viime näkemän, ellei pituuskasvua ja joitakin hampaita lasketa. Pienimmät orpolapset olivat tulleen ihan vastikään orpokotoin. Reilun 3 kg painoinen nelikuukautinen tyttö, sekä 1,5 kk vanha vauva, joka painoi vain 2,5 kg. Nuoremman vauvan äiti oli kuollut AIDS:iin ja vauva oli selvästi aneeminen, ja hänellä oli ihoinfektioita. Surullista ajatella, että sekin vauva olisi voinnut syntyä täysin terveenä mikäli äiti olisi syönnyt HIV-estolääkettä.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli olla Ilembulassa vain kaksi yötä, mutta kaksi suomalaista lääkäriä aikoi matkata Ilembulasta Mufindiin perjantaiaamuna, ja he tarjosivat meille kyydin. Ei tarvinnut kovin pitkään miettiä, valitsemmeko pitkälle kuoppaiselle tielle mukavan autokyydin vai dalla-dallan, jossa saattaa olla jarrut tai sitten ei. Muutama ekstrapäivä Ilembulassa jätti meille aikaa yrittää tehdä se, mitä olen odottanut kolme vuotta, eli etsiä kummityttöni Abigaeli!

Abigaeli oli kolme kuukautta, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran Ilembulan orpolassa, ja rakastuin tyttöön heti. Abigaelin äiti oli kuollut synnytykseen, ja lapsi oli tuotu orpolaan muutamaksi ensimmäiseksi elinvuodekseen. Tansaniassa on usein tapana, että äidin kuollessa lapsi viedään orpokotiin, sillä isien tai muiden sukulaisten saattaa olla mahdotonta hoitaa ja varsinkin ruokkia vastasyntynyttä. Sitten myöhemmin, lapsen ollessa parivuotias, isä tai sukulaiset hakevat lapsen kotiin. Tapasin silloin Abigaelin isän ja lupasin ryhtyä tytön kummitädiksi ja auttaa lasta myöhemmin elämässä.
Olen muuttanut viime reissun jälkeen useamman kerran ja olin onnistunut hukkaamaan perheen yhteystiedot, joten mitään takeita heidän löytämisestään ei todellakaan ollut. Kyselimme vähän kyliltä, ja kuulimme, että perhe asuisi n. 20km päässä, eli ei ollenkaan siellä missä aluksi luulimme ja hyvä niin! Saimme miehen nimeltä Frank lähtemään meille tulkiksi ja näyttämään tietä, sillä hän tiesi missä perhe asuu. Ihana 3-vuotias kummityttöni voi oikein hyvin ja on aivan syötävän söpö. Minä sen sijaan meinasin saada sydänkohtauksen, kun lähtöä tehdessämme Abigaelin isä ilmestyi luoksemme sylissään elävä kana, jonka hän halusi antaa minulle lahjaksi! Yritin peittää pakokauhuani ja kiitollisena vastaanotimme lahjan. Nimesimme kanan Pertiksi ja söimme hänet seuraavana päivänä lounaaksi. 

Rakastan tätä maata ja sen ystävällisiä ihmisiä, jotka antavat muille siitä vähästä, mitä heillä on. Torstaiaamuna kuulin puhetta ikkunamme takaa, ja arvatkaapa, kuka siellä oli. Mama Alatupela, jonka olimme tavanneet paria päivää aikaisemmin. Hän oli kävellyt kana kainalossa useamman kilometrin matkan Ilembulaan vain antaakseen minulle kiitoslahjan. Tämä kana nimettiin Pirkoksi ja syötiin samana iltana.

Torstaina työskentelin gynekologi Liisan ja kätilö Mallan kanssa synnytyssalissa. Pieni vauva makasi kuolleena kapalossa, mutta jäi vähän epäselväksi, mitä aamuyöllä oikein oli tapahtunut. Myös terve tyttö syntyi maailmaan ilman mitään kivunlievitystä, niin kuin täällä on tapana. Nämä naiset täällä ovat todellakin “Africa strong”!

Toivottavasti siellä kotimaassa kaikki on hyvin! Täällä alkaa sadekausi hetkenä minä hyvänsä, joten olimme tänä aamuna auttamassa hostperhettämme maissi ja papupellon kylvössä. Kävi ilmi, että se on todella rankkaa työtä sekä myös, että me emme missään nimessä ole “Africa strong”! 

Todella paljon on jo mahtunut tähän kahteen viikkoon, mutta tosiaan huomenna toivottavasti päästään vihdoin ihan itse asiaan eli aloittamaan projekti! Kirjoitellaan pian taas! ???


Share on FacebookShare on LinkedInTweet about this on TwitterEmail this to someone

1 Kommentti

  1. Tack för uppdateringen! Så kul att läsa om dina strapatser. Jag läste inlägget tillsammans med morsan. Joel hämtade sockorna av henne i fredags. Sköt om dig! Ingo

    Vastaa

Lähetä kommentti

Your email address will not be published. Required fields are marked *