Safari njema Äitiyspakkaukset, nähdään marraskuussa!

“Safari njema” on swahilia, ja tarkoittaa “hyvää matkaa”, ja sitähän toivotamme, sillä nyt on ensimmäinen erä äitiyspakkauksia lähtenyt kohti Tansaniaa! Näittekö fb-sivullamme pienen videopätkän pakkausrumbasta? Otamme työergonomia-vinkkejä vastaan mielellämme!

Tässä meidän projektissamme nimittäin yksi iso haaste on se, että asumme kaukana toisistamme. Projektin päämaja on Kokkolassa, josta koordinaattorimme Ella on kotoisin. Mutta no, Ella itse asuu tällä hetkellä Vaasassa, minä Turussa ja muita projektille tärkeitä tiimiläisiä asuu enemmän tai vähemmän ympäri Suomea tai maailmaa. Toki olemme toisistamme vain puhelinsoiton tai viestin päässä, mutta viime viikolla kuitenkin taas ymmärsimme kaiken olevan paljon helpompaa yhdessä, eikä puhelimessa puhuminen ole ollenkaan sama asia. Otimme Ellan kanssa asiaksemme tavata pitkästä aikaa ja pistää äitiyspakkaukset kasaan. En ole ikinä elämässäni käynyt Kokkolassa, vaikka Ellankin olen tuntenut jo kohta kolme vuotta, joten nyt sitten viime sunnuntaina hyppäsin junaan ja matkasin pohjoista kohti. Sitten ruvettiinkin hommiin.

Ensin lainattiin HW-companylta pakettiautoa ja siirrettiin kaikki paketit samaan paikkaan. Ja sitten alkoi pakkausrumba, ja se olikin kuulkaa yllättävän rankkaa: kolme iltaa pakattiin laatikoiden sisältöjä säkkeihin, teipattiin, pyöriteltiin paketteja mahdollisimman tiiviiksi, taiteltiin laatikkoja kasaan… Onneksi ihan kaikkea ei tarvinnut sentään tehdä kaksin, kiitos talkooapulaisille! ?

Toisaalta myös naurettiin paljon, ja etsittiin jokaikisestä paketista tervehdyskirjeitä, -kortteja ja -kuvia. Niitä löytyikin melkein joka paketista ja liikutuimme niistä kaikista, joskus melkein kyyneliin asti. Totesimmekin, että vaikka tämä vaihe oli fyysisesti aika raskas, oli tämä myös tähän asti paras vaihe: ne ovat rakkaudella lähetettyjä paketteja, joiden lähettämisestä on toivottavasti ollut iloa lähettäjälle, ja aivan varmasti on iloa vastaanottajalle. Ja välissä olemme me, joille tästä on myös ollut jo nyt iloa, ja varmasti muutaman kuukauden päästä olemme jo muuttaneet mielipidettämme projektin parhaasta vaiheesta.

Koska kyllä, kahden kuukauden päästä olemme jo Tansaniassa. Ja toivottavasti ovat ensimmäiset paketitkin, joita tänään tukimme matkaan Kokkolan postin tiskin molemmin puolin. Osa paketeista on nyt siis ihan oikeasti jo matkalla, ja pian olemme mekin. Marraskuussa pääsemme tekemään sitä, mihin olemme tähdänneet ja mitä olemme odottaneet puolitoista vuotta: ihan oikeasti jakamaan meille suomalaisille niin rakkaita äitiyspakkauksia uusille omistajilleen!

Ja sitä on kyllä aika vaikea malttaa odottaa!

-Heli

Remember Zulea?

Ajattelin kertoa teille Zulean tarinan.

image

Mdabulon klinikka, Marraskuu 2013

Joulukuussa 2013 minä ja Heli olimme Mufindissa tutustumassa paikallisen klinikan toimintaan projektimme lääkärin Leena Pasasen sekä Mufindissa vapaaehtoisina toimineiden suomalaishoitajien Annin ja Marian kanssa. Mdabulon klinikalla tapasimme Zulean, noin 10-vuotiaan albinismiä sairastavan tytön, jolla oli kirjaimellisesti koko pään kattava haava.

Albiinoiden elämä Tansaniassa on vaarallista. Heitä vainotaan, sillä noitatohtorit eli ns. “poppamiehet” käyttävät heidän ruumiinosiaan mm. sairauksien hoidossa. Tästä voitte katsoa dokumentin aiheesta, mikäli hermonne sen kestävät: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/06/17/dokumenttiprojekti-albiinojahti.

Lisäksi Afrikan polttavan kuuma aurinko on albiinojen herkälle iholle tappavan vaarallinen, sillä heidän ihostaan puuttuu kokonaan tai osittain melaniinipigmentti, minkä vuoksi heillä on erittäin korkea riski sairastua ihosyöpään. Valitettavasti ihmisillä ei usein ole varaa kunnolliseen auringolta suojautumiseen eikä esimerkiksi haavojen hoitoon, kuten Zulean tapauksesta opimme.

image

Mufindi (Mdabulon klinikka) Marraskuu 2013

Klinikalla minä, Maria ja paikalliset hoitajat puhdistimme Zulean haavan, sekä opetimme hänen isäänsä tekemään sen oikein. Tarkoitus oli, ettei Zulean tarvitsisi rampata jatkuvasti klinikalla, vaan haava hoidettaisiin kotona. Oikeita menetelmiä haavan puhdistamiseen ei kyllä meilläkään siinä hetkessä ollut, sillä oikeasti jouduimme vain irroittamaan ihoon tarttunutta kangasta vedellä kostuttaen. Tyttö huusi tuskasta, sillä kivunlievitystä ei yhtä Marian laukusta löytynyttä Buranaa lukuunottamatta ollut. Ja tämä toimenpide oli tehtävä hänelle joka päivä.

Ajaessamme kotiin päätimme yhdessä, että meidän on voitava tehdä enemmän tytön hyväksi. Päätimme saada tytön Ilembulan sairaalaan selvittääksemme, olisiko siellä mahdollista tehdä tytölle ihonsiirto. Laitoimme Facebookiin pyynnön ystävillemme, että keräisimme yhdessä rahaa hänen hoitamisekseen. Saimme rahat kokoon alta aikayksikön, ja lähetimme Zulean äitinsä kanssa Ilembulaan. Ilembulassa lääkäri otti koepalan ja haavaa puhdistettiin nukutuksessa, sillä se oli toistaiseksi liian huonossa kunnossa ihonsiirtoa varten.

DSC_0951

Ilembula lutheran hospital, Joulukuu 2013

Haavanhoito nukutuksessa alkoi tuottaa tulosta, ja haava näytti koko ajan vähän paremmalta, vaikka se olikin edelleen valtavan iso. Olimme erittäin toiveikkaita mahdollisen tulevan ihonsiirron suhteen, ja vaikka Zulea äiteineen joutuikin viettämään viikkoja sairaalassa, hekin vaikuttivat aivan iloisilta. Kunnes eräänä päivänä, kun olin itse jo joutunut palaamaan Suomeen, he vain katosivat. Eräänä aamuna Zulea ja hänen äitinsä eivät enää vain olleet sairaalalla, ja me menetimme yhteyden heihin.

Kävimme Helin kanssa monia pitkiä keskusteluita pohtien, mitä ihmettä oikein tapahtui. Oliko vain niin, että perheen ainoa elanto oli pelto, jota sadekauden alettua oli pakko olla kylvämässä? Vai oliko äidin pakko palata perheen muiden lasten luokse? Vai tapahtuiko jossain joku tietokatkos, eivätkä he ymmärtäneet, että heille oikeasti oli kerätty kokoon rahat lapsen hoitamiseksi ihan kokonaan?

Emme voineet mitenkään saada selville, mikä oli koko totuus, mutta olimme murheen murtamia: Zulean projekti oli meille molemmille sydämen asia.

Aikaa kului, ja Zulean kohtalo jäi meille mysteeriksi. Kunnes nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, saimme Leenalta yllättävän viestin: Zulea on löytynyt, elossa, ja sijoitettu asumaan Mufindissa sijaitsevaan orpokotikylään, jotta hänen haavaansa voitaisiin hoitaa kunnolla päivittäin. Se, miksi hän ei kaksi vuotta sitten palannut Ilembulan sairaalaan, ei vieläkään selvinnyt meille, mutta pääasia on, että hän nyt saa hoitoa. Zulean vanhemmille ei siis ole tapahtunut mitään, eli Zulea ei ole jäänyt orvoksi, vaikka orpojen joukossa asuukin, vaan hän asuu lastenkylässä vain saadakseen mahdollisimman hyvää hoitoa.

Leena lähetti tytön uudelleen kaupunkiin sairaalaan kirurgin arvioitavaksi, ja haavaa hoidetaan nyt oikeilla sidoksilla. Erikoissidokset ja sairaalareissut ovat kalliita. Mutta Facebook-keräyksemme tuotoilla voidaan niistäkin syntyvät kustannukset kattaa, ja niillä rahoilla tulemme maksamaan jatkossakin koko Zulean hoidon.

Olemme niin iloisia, että tällä tarinalla ei ollutkaan niin surullinen ja onneton loppu, kuin olimme jo ehtineet kuvitella. Vaikka Zulean hoidot ovatkin edelleen kesken, toivoa yhä on. Olkoon tämä muistutus sosiaalisen median ja yhteistyön voimasta sekä siitä, kuinka monen ihmisen kohtaloon saamme tulevaisuudessa vaikuttaa myös “Äidiltä toiselle”-projektin myötä.

Haluamme yhdessä Zulean kanssa lähettää suuren kiitoksen avusta, kaikille hänen haltijakummeilleen Suomeen!

12041680_1923814661177928_2132959850_n

Zulea, Syyskuu 2015

Äitiyspakkaus – Kaunein äitienpäivälahjamme 10.5

Maailmamme supernaiset, arjen sankarit, eli Äidit ympäri maailman, ansaitsevat hatunnoston äitienpäivä-aamuna. He ansaitsevat kuuman kahvikupin, tuoksuvan aamupalan ja päivän lehden sänkyyn, sekä lahjakortin “yksinpissalle” perheen pienimmiltä. He ansaitsevat jokaisen hymyn, halauksen ja suukon, koska he ovat äitejä, elämämme supernaisia. 

Voimme myös auttaa toista, täysin yhtä arvokasta äitiä, maailman toisella puolen. Olkoon äitiyspakkaus kaunein äitienpäivälahjamme. 

  

Heli Varpe ja orpolapsi Catherine

 
Seuraava teksti on aina yhtä ihanan, oman elämänsä sankarin,  “Äidiltä toiselle”-tiimiläisen, ja entisen Mufindin vapaaehtoistyöläisen Heli Varpen käsialaa:

Suomessa minulla on sähköt. Minulla on juokseva vesi, toimiva nettiyhteys ja lämmitys. Pyöräilen alle vartissa keskustan palveluiden äärelle. Ja siksi on joskus vaikea muistaa, millaista on Mufindissa, köyhimmässä paikassa, jonka eläessäni olen nähnyt. Vielä vaikeampaa siitä on kertoa, mutta haluan kuitenkin edes yrittää. Olen ollut siis vapaaehtoisena Mufindissa noin kaksi kuukautta, tässä minun muistojani sieltä.

“Me vapaaehtoisethan elämme oikeasti paikallisten mittapuiden mukaan luksuselämää: meillä on ikkunalasit, ovi, lattia, eikä taloa ole tehty savesta. Meillä on katto, joka ei vuoda kuin yhdestä kohtaa rankkasateella. Meidän talossamme on edes suunnilleen lämmin öisinkin, ja meillä on sitäpaitsi kunnolliset peitot ja vaatteet. Meillä on sähköä kolme-neljä kertaa päivässä, meillä on mahdollisuus juoksevaan veteen, vaikkei se aina (yleensä) toimikaan. Meillä on ruokana jotain muuta kuin ugalia/riisiä ja papuja (vaikka on niitäkin joskus), eikä meidän tarvitse edes itse tehdä sitä ruokaa.”- blogini, 3.3.2014

Äärimmäinen köyhyys on ensimmäinen asia, jonka valkonaama kylällä kulkiessaan huomaa. Pienet, kengättömät lapset juoksevat ympäriinsä rikkinäisissä vaatteissaan, ja osa majoista on aivan säälittävän huonossa kunnossa. Maissipuuroa, ugalia, keitetään avotulella sisällä majoissa, jotta siellä olisi edes vähän lämmin.

Ja niin, se ugali. Länsimaisen kulttuurin kasvatin suussa se maistuu lähinnä jollekin “ei millekään” ja styroksin väliltä. Harva meistä haluaisi syödä sitä, ja lähes pelkästään sitä, elämänsä jokaisena päivänä. Ja kuitenkin seuraavanlaisia keskusteluja käytiin paikallisten kanssa jokaisella kotikäyntiprojektin kierroksella:

“Mitä yleensä syöt?”
 “Ugalia. Ja ujia (velliä).”

 “Ja…..?” 

“Joskus papuja.”

Niinpä. Eihän tässä olekaan kyse siitä, miten nämä ihmiset haluavat elää, tai mitä he haluavat syödä. Ei perheenäidillä ole vaihtoehtoa: hän ruokkii lapsensa sillä, mitä on, jos ylipäätään ruokkii. Perhe ehkä asuu talossa, johon sataa sisään, ja jossa ei ole lattiaa, mutta heillä ei vain ole mahdollisuuksia tehdä asialle mitään. Lapsia on usein monta, ja lisäksi lähes joka perheessä on huollettavaksi otettuja sukulaislapsia, mutta rahaa ei ole, ja vanhemmat saattavat esimerkiksi olla vakavasti sairaita.
Nimittäin toinen asia, joka Mufindissa on erittäin vahvasti läsnä, vaikkei ihan yhtä näkyvästi kuin köyhyys, on HIV/AIDS. Aikaisemmin AIDS oli minulle vain vakava tauti muiden joukossa. Se oli vain iskulause HIV-kampanjamainoksessa tai numero tilastoissa. Kyllähän minä olin lukenut, että Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kuolee vuosittain AIDSiin yli miljoonaa ihmistä, tai että AIDSin takia orvoksi jääneitä on samalla alueella jopa 15 miljoonaa. Mutta kun Mufindissa noin joka kolmas on HIV-positiivinen. Ja kummasti ne tilastot ovat konkretisoituneet, kun olen kätellyt lukemattomia HIV-positiivisia naapureitani, tuttaviani, kyläläisiä, työkavereita. Tai pitänyt sylissäni, halannut ja rakastanut HIV-positiivisia lapsia. Olen käynyt AIDSiin kuolleiden ihmisten hautajaisissa ja kohdannut surevat sukulaiset ja orvoiksi jääneet lapset. Se on todellakin avannut silmät sille, että jotain on pakko tehdä.
“Mutta vaikka kääntäisin katseeni pois, se ei muuttaisi mitään, nuo asiat ja ihmiset olisivat silti olemassa. Eivätkä minun suljetut silmäni muuttaisi heidän elämäänsä millään tavalla. Ja siksi minulla ja meillä kaikilla on velvollisuus katsoa, olla unohtamatta ja yrittää auttaa.” -blogini 18.5.2013
Jos ja kun minulta kysytään, mikä minua on Mufindissa koskettanut eniten, en osaa vastata. Oliko koskettavinta esimerkiksi kaksivuotiaan, erittäin vakavasti aliravitun lapsen kohtaaminen pimeässä majassa? Se lapsi oli luurangonlaiha, ja hänen silmänsä olivat kuin kuopat, ja muutamaa päivää myöhemmin hän sitten kuolikin avusta huolimatta. Vai koskettiko minua eniten yhdeksän lapsen isä Bennett, joka pitkään sairastettuaan kuoli, mihin muuhunkaan kuin AIDSiin, ja jonka hautajaisissa kyyneleitä nieleskeli yksi jos toinenkin kauniin puheen aikana? Vai kenties albiinotyttö Zulea, jonka tuskan näkeminen teki fyysisesti pahaa, ja jonka auttamiseksi teimme ja teemme parhaamme?
Vai onko ehkä jollain tavalla koskettavinta se, että kaikesta näkemästäni ja kokemastani huolimatta, tai ehkä juuri siksi, näen Mufindin kuitenkin kauniina paikkana?
Minulle Mufindi, ja Tansania ylipäätään, on loppujen lopuksi kuitenkin paikka, jossa maissipellolta kuuluu iloinen tervehdys joka ikinen kerta, kun kävelen ohi. Se on paikka, jossa ihmiset, joilla ei ole mitään, antavat vieraalle maisseja tai banaaneja kotiinviemisiksi. Siellä ei ole koskaan kiire minnekään, ja siellä kaikki järjestyy. Se on minulle iloisten hymyjen, aidosti sydämestä tulevien osanottojen, vieraanvaraisuuden ja loppumattoman ahkeruuden vertauskuva.
Mufindi vaaleanvihreine teenviljelyksineen on kaunis ja elämäniloinen paikka, jossa kaikesta huolimatta on toivoa.

-Heli

   
Mufindin lapsia

  

Heinäkattoisen kodin keittiö

 

Kylän lapsi Enjo ja Ella

Kuulumisia!

Joskus tuntuu siltä, että kun ihminen vanhenee, sitä joko menettää muistinsa, mutta kroppa toimii, tai sitten menettää liikuntakykynsä, mutta muisti toimii. Tansaniassa mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Siellä ihmisten positiivinen elämänasenne ja yhteisöllisyys on aivan ihailtavaa. He nauravat paljon, kättelevät, ja katsovat silmiin. He ovat huolettomia, kiireettömiä, ja onnellisia siitä kaikesta hyvästä mitä heillä on.

Kuitenkin, he kärsivät suuresti ihan käsittämättömän pienistä sairauksia, kuten ripulista, puhumattakaan malariasta, ja maan turmennelleesta HIV:stä. Emme varmaan aina edes muista, kuinka onnekkaita olemme, että meillä on neuvola. Unohdamme, että kiistelemme asioista, kuten syödäänkö meillä luomu, vaiko eikö syödä luomuruokaa. Miettikää, että meillä on ruokaa joka päivä! Meidän ei tarvitse valita ruokapäiviä, esimerkiksi niin, että alle 3-vuotiaat syövät joka päivä, yli 3-vuotiaat melkein joka päivä, ja kouluikäiset joka toinen päivä. Miettikää, että tätä on monen äidin todellisuus.

Minulle on sanottu pienestä asti, että “Syöppä nyt kiitollisesti, Afrikan lapset ei saa ruokaa ollenkaan”. Tai “Elä lotraa sitä vettä, Afrikassa ei ole vettä ollenkaan!”. Nämä lauseet ovat olleet lauseita, siinä missä moni muukin lapsena kuultu kielto tai vanhemman määräys. Mutta totta se on.  Kaikki se määrä ruokaa mitä heitämme pois, olisi jonkun äidin pelastus sille päivälle. Me vedämme wc:n juomavedellä.

Halusin kertoa tämän tänään teille siksi, että tietäisitte millaisille ihmisille äitiyspakkauksenne menevät. Haluan pitää teidät mukana koko projektin ajan. En välttämättä “pommita” teitä jatkuvasti somessa, mutta lupaan, että kerron aina kun tuntuu, että on asiaa. Toivottavasti jaksatte lukea!

Koko tämän projektin onnistuminen riippuu teistä äideistä! Onneksi tiedän, että siellä on monta tulevaa lahjoittajaa, ja aivan erityisen iso kiitos teille jokaiselle, jotka ovat jo lahjoittaneet äitiyspakkauksen. Myös iso kiitos jokaiselle yritykselle, jotka ovat tukeneet meitä! En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen ole nyt.

-Ella

Kiitos Kokkola-lehti tämän päivän julkaisusta, ja Marialle mukavasta haastattelusta!

image

Hurja meno!

Vilskettä, hulinaa, sähköpostit pursuaa, ja iso kiitos teille kaikille, jotka ovat projektista innostuneet, tykkäilleet ja sivujamme jakaneet! Jatketaan samaan malliin, jotta sana leviää ihan kaikkialle!

Nettisivut ovat työn alla, joten sivujen ruotsin, ja englanninkieliset versiot tekevät tuloaan. Vi översätter sidan på svenska som bäst! Traslated version in english coming up soon! Myös kieliopilliset virheet korjataan pikimmiten. Ehkäpä voisin myös hankkia ne neljännet silmälasit kahden vuoden sisään, ja lisätä vuorokauteen pari ylimääräistä tuntia.

Kiitos kaikista yhteydenottopyynnöistä, lämmittää sydäntä, kun huomaa, että siellä on niin monta kiinnostunutta ja avuliasta. 

Käytännön infoa vielä selkeytettynä, eli äitiyspakkauksen vuosimallilla ei ole väliä. Määrän ja koon tulee täsmätä pakkauksen lähettämiskustannuksia varten, joten klikkaa kuvat suuremmaksi, niin näet vaatteen koon. Jos sinulta esimerkiksi puuttuu tietty vaate, voit vaihtaa sen vastaavaan. 

Ps. Vielä lisäys projektiin, elikkä käyttäkää kaikki reippaasti hashtagia #äidiltätoiselle julkaistaessanne projektiin liittyviä kuvia! 

Kirjoittelen tähän kohtaan nettisivuja projektin etenemisestä vähemmän virallisessa blogimuodossa, joten kurkkailkaahan joka iikka tänne aina vähän väliä 🙂

Terveisin, univelkaa ja jännitys-innostusta hihkuva, projektin koordinaattori Ella

Äidiltä toiselle-projekti

aitipakkaus

Kuva: Annika Söderblom (c) Kela

Alunperin suomalaiset äidit saivat äitiyspakkauksen lääkärikäyntejä vastaan, ja tätä samaa ideaa käytämme Mufindissa: Äitiyspakkaksen saa HIV-testiä vastaan.

”Äidiltä toiselle” on projekti, jossa pyydetään suomalaisia äitejä lahjoittamaan käytetty äitiyspakkaus toiselle äidille kehitysmaahan. Kohde on vuoristokylä Mufindi Tansaniassa. Projektin kohderyhmä on raskaana olevat naiset, ja sen tavoite on estää HIV-tartuntoja äidiltä lapselle.

Tarvitsemme äitiyspakkauksia kahdesta syystä: usko tai älä, myös Afrikassa on kylmä. Mufindi sijaitsee vuorilla, n.2000m korkeudessa, ja paitsi, ettei siellä ole juoksevaa vettä eikä sähköä, ei taloissa ole myöskään lämmitystä, joten yöt ovat kylmiä. Vaatteet tulevat siis todella tarpeeseen. Aivan kuten suomessakin, äitiyspakkauksen laatikko tulee toimimaan lapsen ensimmäisenä sänkynä

Voisi kuvitella, että päämäärämme on helppo toteuttaa pelkästään lähettämällä kohteeseen HIV-testejä ja lääkkeitä. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Mufindissa on vankka uskomus noituuteen, joten poppamiehet toimivat kaikenlaisten sairauksien, myös HIV:n, parantajina. Äitiyspakkaus tulee toimimaan ikään kuin houkuttimena kääntyä länsimaisen lääkärin puoleen.

Äidiltä toiselle projekti antaa sinulle mahdollisuuden auttaa toista äitiä maailman toisella puolen, sekä lyhyellä, että pitkällä tähtäimellä.

”Kun saa apua pyytämättä, tulee tunne, että haluaa itsekin auttaa. Äitiyspakkaus on se apu, minkä me äidit suomessa olemme saaneet jo vuosikymmenien ajan. Tähän projektiin voi jokainen suomalainen äiti osallistua, kun tuntee, että on saanut apua tarpeeksi. Silloin on oikea hetki laittaa hyvä kiertämään”.